Olen matkalla. Välillä pysähdyn, painan mieleen maiseman, tapahtumat, tunteen ja ihmiset. En kiinnity helposti mihinkään ja nautin muutoksesta. Näen muutoksen mahdollisuutena uuteen, erilaiseen ja jännittävään.
Olen kokemuksien kautta saanut oppia itsestäni, elämästä ja ihmisyydestä. Silti tuntuu, kuin olisin menettänyt vuosia lapsena ja nuorena, kun en ole ymmärtänyt kuka olen, miksi olen, tai että ylipäätään olen. Kukaan ei kertonut ihmisyydestä, ohjannut tai neuvonut ja hain hyväksyntää levottomana ja irrallisena. Halusin olla kuin muut, en erilainen vaan samanlainen. En muista kuin muutaman etäisen tuttavan, joiden koin näkevän minut. Olin yksinäinen ja yksin. Pienenä tyttönä muistan epäilleen äitini olevan oikea äitini, olin vääränlainen.
Tunsin epämääräistä tuskaa ja oleminen tuntui vieraalta ja pelottavalta.
Ihminen elää eksyneenä tyhjyydessä, kun ei tiedä paremmasta tai hahmota polkua edessään. Jokin pieni tunne pakotti kuitenkin kysymään ja hakemaan syytä täällä olemiseen.
Haluan uskoa, että etsivä löytää. Jos ei perille, niin ainakin puoleen väliin.