Yritän kirjoittaa jostain, jota en millään meinaa saada näkyviksi sanoiksi. Kirjoitan, koska haluan pystyä itse lukemaan tämän kertomuksen myöhemmin ja muistella heinäkuun ensimmäisiä päiviä vuonna 2020. Tänä kesänä käyn läpi jonkinlaisen metamorfoosin loppuhuipennuksen, siivet jo tuntuvat, mutta eivät ihan vielä kanna. Tunnen oman voiman nousun, mutta en vielä osaa sitä.
Minulle on tarjoiltu mahdollisuus nähdä oma pimeä puoleni ja tunnistaa omia ja muiden ihmisten primitiivisiä tunteita ja reaktioita. Olen myös itse päässyt antamaan tiukkaa, mutta rakentavaa palautetta ja tunnistanut aggression tunteen kehossa. Sen pelottavan tunteen, kun syke nousee, vatsaa kouraisee, kehossa alkaa tuntua vapinaa ja iholle nousee hiki. Sen kun hetkeksi menettää itsensä ja tarvitsee aikaa palautuakseen. Aggression lisäksi tunsin kehossa pelon. En pelästynyt todellista fyysistä vaaraa, vaan sitä kuinka tunsin itseni altavastaajaksi, arvottomaksi ja alistetuksi. Aggressio nousi voimakkaasti siitä, kun tunsin että minut koetetaan mitätöidä, enkä tule kuulluksi. Viikolla todistin perättäisinä päivinä kolme erilaista ja erikoista tapahtumaa, joissa olin osallisena. Eikä tämä ole tietenkään sattumaa.
Entisestä poiketen, olen pystynyt tarkastelemaan tapahtumia etäämmältä. Olen ollut osallisena, mutta nähnyt tapahtumat selkeänä etenevänä prosessina ja pystynyt hallitusti ja hillitysti reagoimaan tai olemaan reagoimatta. En ole lähtenyt riehumaan, syyttelemään tai muutenkaan omalta osaltani pahentanut asioita suutuspäissäni. Tunnen, että omat jalat ovat olleet tukevammin maassa, tai ehkä ne juuret ovat nyt vihdoin tarpeeksi syvällä, jotten kaadu ensimmäisessä tuulahduksessa. Kaikissa tapauksissa paras aseeni on ollut sana, eli olen kirjoittanut tilanteista vastineen sydämen kautta ja luottanut siihen, että vastaanottaja toimii vastuullisesti. Yksi tilanne on jo ratkennut, toiset vielä odottavat.
Se, mikä ehkä hiukan hävettää, on se että olen hiukan jopa nauttinut ristiriidoista. On syntynyt yhteenottoja ja väärinkäsityksiä ihmisten välillä ja niitä on koitettu ratkoa. Osa mukana olleista ihmisistä on toiminut käsittämättömän epäkypsällä tavalla ja äkkipikainen toiminta on vain pahentanut tilannetta. Tässä olisi monille upea oppimisen paikka, jos vaan osaisivat ottaa vastaan. Mukana on ollut myös nuoria, joiden elämänkokemus ei ole riittänyt selvittämään tilannetta yksin.
Näen selkeästi miten on tapoja rikkoa tarpeettoman paljon ihan vain siksi, että ego ei kestä ohjailua tai kuulla sanoja, jotka tulevat sydämestä. Ristiriidat ja riitely ovat mainio tapa puhdistaa energioita, oppia itsestään ja tilaisuus päästää irti pelon synnyttämästä hiljaisesta vihasta. Aggressiot myös paljastavat todellisen minän. Paljastuu, mikä sinua ohjaa, pelko vai rakkaus. Oma voima tulee tutummaksi, kun käytännössä näkee ja tuntee sen uutta synnyttävän laadun.