Iloitsin kesän tulosta pitkän aikaa alkuvuodesta alkaen ja miten kävi? Olin aivan pökerryksissä valosta, väreistä, energian intensiteetistä ja vauhdista. En tiedä olenko ikinä ennen ollut näin iloinen elokuusta, mikä sekin tarjoili pelkkiä haasteita ensimmäiset viikot.
Kesäkuu alkoi ihanasti matkalla mieheni synnyinseuduille Romaniaan. Olimme löytäneet useamman maagisen kohteen, jossa halusimme vierailla ja kiertomatka oli huikea. Karpaatit tekivät taas syvän vaikutuksen ja muutamat ihmeelliset pyhät paikat muuttivat minussa jotain. Osa sydämestä kuuluu noille Sonan pyramideille ja kultaiseen kaupunkiin vuoristossa (Sarmizegetuza). Paikat ovat kertakaikkisen lumoavia.
Kotiin palattuamme nuoriso kirmasi kesälaitumille kavereidensa kanssa ja mies jatkoi töiden tekoa kotitoimistolla.
Tuntuu, että upposin itseeni ja eksyin syvyyksiin. Ei ollut mitään ulkoista syytä olla niin kipsissä, mutta jumissa olin ja tilanne vaan paheni heinäkuussa. Tunsin kiukkua, syvää turhautumista ja elämä tuntui täysin merkityksettömältä, en pystynyt nauttimaan mistään kuin pienen hetken. Lukko oli totaalinen enkä muuta keksinyt kuin lukeminen ja podien kuuntelu. Alkoi kirjojen ahmiminen ja vuokrasin itselleni viikoksi mökin Heinolasta, koska oma työhuoneeni ei ole kesäisin käytössäni. Karkasin hiljaisuuteen koiran kanssa ulkoilemaan, lukemaan ja kirjoittamaan. Yksin. Elin läsnäolon tilassa viikon, kuuntelin Tommy Hellstenin uusinta kirjaa ja sain vihdoin kiinni virtauksen tunteesta. Tunne eksymisestä helpotti.
Nyt jälkikäteen ajateltuna, taisin kokea jonkinlaisen dark-night-of-the-soul-ilmiön, joka huipentui aivan kaoottiseen elokuun leijonaporttiin ja täysikuuhun. Elokuun alku pakotti todellakin polvilleen ja katsomaan kaikki kuitit taskussa. Osan poltin, osan rypistin ja osan liimasin näkyväksi tauluksi seinälle, yhteen pyyhin kyyneleet ja niistin. Sellainen upea aloitus syntymäkuukaudellani. Huh.