Sanat merkitsevät jotain, mutta niiden merkitys on eri ihmisille eri. Tänään pohdin tunnetta, joka juuri nyt aiheuttaa kehossa ja mielessä hermostuneisuutta, jännittyneisyyttä ja tuntuu, että myös kärsivällisyyttä on vähemmän. Ärsyyntyneisyys puskee läpi ja on tarve olla itsekseen, ettei tartuta muita. Huhtikuinen lumipeite maassa vain pahentaa oloa ja tunnistan, että ulkoisilla tekijöillä on minuun suuri vaikutus. Olotilaan liittyy vapauden puute ja jonkinlainen epätasapaino. Jotain on liikaa ja toista taas liian vähän. Haluaisin jo mennä ja edetä polullani, mutta jokin pidättelee. En ole valmis, vaikka haluaisin olla.
Käyn egon kanssa taas omituista keskustelua. – Olet kykenemätön! – En ole. – Olet hidas! – Aha, mihin on kiire? – Mikä sua pidättelee? – No, minä itse, en tiedä!
Olen elämäni aikana usein rynninyt tilanteisiin ja tapahtumiin ja ottanut tietoisesti isojakin riskejä. Nautin vaaran tunteesta kehossa, adrenaalista veressä. Olen oppinut paljon ja tehokkaasti, sillä opin parhaiten tekemällä. Opin kokeilemalla, kompuroimalla ja kertomalla muille erikoisista käänteistä elämässä. Olin valinnut olla rohkea. Ehkä jokin on muuttunut minussa?
Nyt tuntuu, että olen pysähtynyt ja levossa. Rauhallisen pysähtynyt. Unelias, mutta hereillä. On vaikea tyytyä vain olemaan, odottamaan. Huomaan myös herkistyneen entisestään ja kehossa on vahvoja tuntemuksia. Pelästyn helposti, ärsynnyyn herkästi ja pinnan alla kuplii. Taidan olla hiukan räjähdysherkkäkin.
Tiedän, että kaikki on juuri niinkuin pitääkin olla ja olen siellä, missä minun kuuluukin olla. Hälinä ympärillä saa minut kuitenkin kysymään, mikä minun tarkoitus tällaisena on? Miksi en osallistu enempää? Miksi en ole aktiivinen? Miksi en pysty samaan kuin aiemmin? Mikä on muuttunut ja miksi? Olenko itse vastuussa tästä olotilasta?
Tekemisen tapa täytyy muuttua. Muutos ei tapahdu hätiköimällä. Täytyy oppia sietämään itseään, täytyy oppia sietämään muita. Tämän saan vastaukseksi.