Seis!

Sanat merkitsevät jotain, mutta niiden merkitys on eri ihmisille eri. Tänään pohdin tunnetta, joka juuri nyt aiheuttaa kehossa ja mielessä hermostuneisuutta, jännittyneisyyttä ja tuntuu, että myös kärsivällisyyttä on vähemmän. Ärsyyntyneisyys puskee läpi ja on tarve olla itsekseen, ettei tartuta muita. Huhtikuinen lumipeite maassa vain pahentaa oloa ja tunnistan, että ulkoisilla tekijöillä on minuun suuri vaikutus. Olotilaan liittyy vapauden puute ja jonkinlainen epätasapaino. Jotain on liikaa ja toista taas liian vähän. Haluaisin jo mennä ja edetä polullani, mutta jokin pidättelee. En ole valmis, vaikka haluaisin olla.

Käyn egon kanssa taas omituista keskustelua. – Olet kykenemätön! – En ole. – Olet hidas! – Aha, mihin on kiire? – Mikä sua pidättelee? – No, minä itse, en tiedä!

Olen elämäni aikana usein rynninyt tilanteisiin ja tapahtumiin ja ottanut tietoisesti isojakin riskejä. Nautin vaaran tunteesta kehossa, adrenaalista veressä. Olen oppinut paljon ja tehokkaasti, sillä opin parhaiten tekemällä. Opin kokeilemalla, kompuroimalla ja kertomalla muille erikoisista käänteistä elämässä. Olin valinnut olla rohkea. Ehkä jokin on muuttunut minussa?

Nyt tuntuu, että olen pysähtynyt ja levossa. Rauhallisen pysähtynyt. Unelias, mutta hereillä. On vaikea tyytyä vain olemaan, odottamaan. Huomaan myös herkistyneen entisestään ja kehossa on vahvoja tuntemuksia. Pelästyn helposti, ärsynnyyn herkästi ja pinnan alla kuplii. Taidan olla hiukan räjähdysherkkäkin.

Tiedän, että kaikki on juuri niinkuin pitääkin olla ja olen siellä, missä minun kuuluukin olla. Hälinä ympärillä saa minut kuitenkin kysymään, mikä minun tarkoitus tällaisena on? Miksi en osallistu enempää? Miksi en ole aktiivinen? Miksi en pysty samaan kuin aiemmin? Mikä on muuttunut ja miksi? Olenko itse vastuussa tästä olotilasta?

Tekemisen tapa täytyy muuttua. Muutos ei tapahdu hätiköimällä. Täytyy oppia sietämään itseään, täytyy oppia sietämään muita. Tämän saan vastaukseksi.

Unelmointi, onko mitään ihanampaa?

Kysyin juuri teiniltä, mitä eroa on haaveilulla ja unelmoinnilla? Haaveilu on hänen esimerkin mukaan kuin irtiotto arjesta, vapaata mielikuvamatkailua mieluisiin paikkoihin tai tilanteisiin ja unelmointi taas on jotain, jonka voisi halutessaan oikeastikin toteuttaa, tuoda todellisuuteen. Niin tai näin, harrastan noita molempia usein ja paljon, ja mielikuvitus tuo arkeen uskomattoman paljon voimaa ja iloa, suoranaista riemua!

Naapurini sanoi, että minulla on hyvä mielikuvitus ja itsekin ajattelen niin, mitä se ikinä tarkoittaakaan. Osaan keksiä, luoda, ratkoa, järjestää, suunnitella, oivaltaa ja innostaa, mutta parasta on se, että pystyn hetken jos toisenkin tuntemaan, miltä silloin tuntuu, kun jokin ihana unelma on toteutunut. Pystyn kuvittelemaan tilanteen ja tunteen todeksi, ja fiilistelemään aivan kuin asia olisi jo totta ja edessäni. Se on ihmeellistä, ja se jos mikä motivoi eteenpäin.

Uskon, että olemme kaikki oman todellisuutemme luojia, ja luominen usein saa alkunsa unelmasta. Deepak Chopran meditaatiohaasteessa tämän päivän lause kuuluu näin:

”Today I embrace my potential to be, do and have whatever I can dream”

Opettele siis unelmoimaan, jos olet sen taidon unohtanut. Ota itsellesi hetki, jossa sinulla on kaikki mitä voit ikinä pyytää tai toivoa. Se täyttää sinut ilolla.

Energiahalaus

Minulla on hämmentävä olotila, joka tuntuu voimakkaana koko kehossa. Tuntuu kuin tarkoitukseni olisi välittää energiaa täynnä iloa, valoa ja rakkautta. Ota se vastaan. Hakeudu rauhalliseen paikkaan ja lue alla oleva teksti muutaman kerran.

Lämpö kietoo sinut halaukseen ja antaa turvaa. Avaa sydäntäsi, ole utelias, et ole yksin. Ole rauhassa, olet vapaa.
Arvaan, että pyörre on aikamoinen ja voi tuntua jopa liian suurelta, vaaralliselta ja hyökkäävältä, mutta älä huoli, se ei satuta. Ota se omalla tavallasi vastaan ja anna energian hoitaa ja parantaa. Nauti. Ole rohkea ja luota hyvään. Tunnista lempeydellä haasteet, kiitä niistä ja päästä irti. Saat tilaa rakkaudelle. On tilaisuus puhdistaa ja puhdistautua. On tilaisuus vaihtaa suru rakkauteen, kipu toivoon ja valoon, ilon oloon koko kehossa. 

Olen pohtinut elämän tarkoitusta ja sitä, mitä minulla voisi olla annettavana muille. Haluan antaa ja auttaa, mutta osata ottaa myös itse vastaan ja olla autettavana.
Olen tavoitellut tilaa, joka tuntuisi luontevalta ja aikaa, jolloin uskaltaisin sanoa ääneen asioista, jotka tunnistan itselleni varmoiksi.
Olen halunnut vältellä leimatuksi tulemista. Olen itsekin leimannut ja tuominnut, ymmärtänyt tahallani väärin. Olen eksynyt, tehnyt väärin ja satuttanut. Omat tekoni ovat satuttaneet myös minua itseäni. Pyydän anteeksi heiltä, joita olen satuttanut ja pyydän anteeksi itseltäni. Olen ollut ymmärtämätön. Haluan oppia, kasvaa ja elää rakkaudessa. Epätäydellinen on täydellistä.

Yhdessä olemme enemmän

Miten onnekas olenkaan, että minulla on monia hyviä ystäviä ja keskustelijoita lähipiirissä. Palan innosta kuulla, miten joku toinen on kokenut jonkin asian ja mitä hän on pohtinut. On ihanaa myös jakaa omia mietteitä ja kokemuksia. Parasta keskusteluissa on kuitenkin se, että oma ajatteluni muuttuu kuultuani toisen mietteitä ja oivalluksia. Tuolloin syntyy jotain uutta, jota en olisi voinut yksin synnyttää. Se on ihmisyydessä yksi kiinnostavimmista piirteistä. Olemme aina yhdessä enemmän, luomme yhdessä enemmän ja parempaa. Tekeminen jalostuu yhteydessä toiseen.

Joidenkin ystävien kanssa yhteys on lähes telepaattinen. Tiedämme toistemme mietteitä ja nauramme samoille asioille jo etukäteen. Tunteet tulevat ensimmäisinä läpi, ajattelu on samankaltaista. Synkronisiteetti yhdistää ja ilahduttaa.
Todellisia kohtaamisia ovat hetket, joissa uuden ihmisen tapaaminen ensimmäistä kertaa on tuntunut joka solussa. Tapahtumaan on liittynyt jotain erityistä, yleensä jokin tunne, ilo, liikuttuminen tai ihana tuttuuden tunne. Muistan useita kohtaamista elämäni aikana. Useampaa heistä en ole tavannut kuin tuon yhden ainoan kerran. Ripaus taikaa arjessa.

Oman lapsen kanssa yhteys on myös erityinen. Voin tulla kuulluksi ilman sanoja. Luemme toisiamme ja ymmärrämme tunnetilan. Tuolloin myös löytää tavan lohduttaa tai tukea toista hankalan tilanteen yli ja sen aikana. Koen tällaisen yhteyden lahjana, mutta se myös hämmentää. Helposti ylitulkitsee tai peilaa liiaksi toisen tunnetilaa omiin kokemuksiin ja tekee virhearviointeja. 

Kyse on yhdessä olemisesta, yhteydestä, ykseydestä ja muistoista, joita ei varmaksi muista. Läsnä on luottamus ja kunnioitus. Erityisen kaunista on silloin kuin yhteyden huomaa, ymmärtää ja alkaa sitä rakkaudella vaalia.   

Etsin vastauksia sisältäni, itsestäni. Voisin lukea filosofiaa, käyttäytymistieteitä tai vaikka psykogiaa fysiikan rinnalla, mutta on tullut aika pysähtyä ja soveltaa kaikkea opittua, koettua ja omaa sisäistä tietoa.
Ymmärrän tietämättömyyteni, mutta silti keskusteluihin, kirjoituksiin ja tapaamisiin löytyy aina uutta annettavaa, uutta pohdintaa, juuri minun erityinen tapa yhdistää, eritellä, tulkita tai luoda. Muutos pitää huolen uuden syntymisestä. Onkin olennaista löytää oma heimo, joukko ihmisiä, joita haluaa kuulla ja jotka haluavat kuulla juuri sinua.

Puhutko sinä totuuden kieltä?

On kaksi minua yhdessä. Olen mustaa ja valkoista, vaan en harmaata. Olen vahva, joskus kovakin, mutta hyvin herkkä. Nautin yksin olosta ja hiljaisuudesta, mutta rakastan ihmisiä, kohtaamisia ja syvällisiä keskusteluita.

On näkyvä osa ja on tärkeä näkymätön osa, kuin puu ja puun juuret. Ilman juuria puu ei elä. Ilman näkymätöntä ei ole näkyvää.

Olen erityisherkkä ja empaatti. Luen ja aistin tahtomattani ihmisten tahtotilaa, asenteita ja energiaa.
Minulle ei voi valehdella. Jollei ihminen aidosti tarkoita sitä, mitä sanoo, tunnen oloni epämukavaksi ja hämmennyn, en ymmärrä miksi joku sanoisi jotain, mitä ei tarkoita ja koen jonkinlaista myötähäpeää.

Minun on täytynyt opetella lukemaan rivien välistä ja tulkitsemaan sanottua omalla tavallani, koska usein se mitä sanotaan ääneen, on vain puoli totuutta. Olen myös oppinut toimimaan siten, että saan sen mitä tavoittelen. Esitän, lepertelen ja puhun aiheista, joiden tiedän vetoavan vastapuoleen ja näin saan monet asiat etenemään miellyttävällä tavalla. Olen oppinut sopeutumaan ja näyttelemään sitä osaa, johon olen itseni ajanut. Ehkä sinullakin on tästä kokemuksia? Rooleista, vuorosanoista ja kumartelusta.


Ystävien kanssa olen se kuka aidosti olen, mutta silloinkin punnitsen usein puhunko suoraa totuuttani vai puenko sanat ja sanoman kauniiseen harsoon. On totta, että moni asia on toisen helpompi sisäistää, kun se on kauniisti puettu, mutta miten paljon helpompaa meillä olisikaan jos olisi hyväksyttävää puhua oikeista asioista niiden oikeilla nimillä, ilman että aina joku leikkii loukkaantunutta, ottaa itseensä tai sulkeutuu kuoreensa.
Mitä meillä on sellaista, jota niin kovasti pitää suojata? Miksi on haastavaa olla aito ja auki tunteille, tapahtumille ja kasvulle?

En puhu tai kommunikoi loukatakseni, vaan viestin sydämestä sydän avoinna. Minun sydämessä ei ole tahtoa satuttaa ketään ja silti joudun jatkuvasti varomaan puhumasta totuuttani. Tiedostan olevani itse vastuussa sanoistani, ja että jokaisella on oma totuutensa. Totuus, joka rakentuu arvomaailman ja kokemusten varaan.
Mutta miksi totuus on niin pelottavaa? Miksi toisen ilmaisemaa totuutta on vaikea kuulla, hyväksyä tai ottaa vastaan? Miksi asioista ei puhuta niiden oikeilla nimillä? Minulle totuus liittyy vapauteen ja vapautumiseen, mutta kuka määrittelee totuuden?

Näihinkin kysymyksiin löytyy vastauksia. Täytyy vaan olla valmis etsimään ja kuuntelemaan sydämen kautta.

Lisa puhuu aina totuuden kieltä.

Jos kuuluisi kukoistaa

Millaista elämä olisi, jos keskittyisi oman ainutlaatuisen polun kulkemiseen avoimin mielin ja luottavaisena? Jos oman intohimon ja erityisyyden ymmärtäminen ja sen voimavaraksi valjastaminen olisi koulun ja koulutuksen tärkein tehtävä?

Jos saisi rauhassa kokeilla ilman pelkoa epäonnistumisesta tai toisten ilkkumisesta? Jos oppisi yrittämään ja asettamaan tarkoituksenmukaisia pyrkimyksiä, intentioita? Jos kannustettaisiin olemaan utelias, uskalias ja kuuntelemaan sisintään?

Toiset ovat lähtökohtaisesti rohkeampia kuin toiset. Toisilla on sisäinen palo ja pakko toimia ja puhua totuutta. Moni on jättänyt tekemättä, yrittämättä, menemättä ja sanomatta, koska on pelännyt muiden reaktioita, ilmeitä tai paheksuntaa, vältellyt häpeän tunnetta. Mutta kuka haluaa elää näkymättömänä ja miksi kukaan tietoisesti valitsisi olla jotain muuta kuin erityinen oma itsensä?

Jos me kaikki auttaisimme toinen toistamme onnistumaan siinä, mitä ikinä olemmekaan tekemässä, olisi maailmassa enemmän iloa ja onnistumisia. Olisi helpompi rakentaa kuin rikkoa.
Rakkaudesta elämään.

Miten tulla itselleen näkyväksi

Itseään voi katsella kuvastuksesta ja tunnistaa tuttuja piirteitä, maneereita ja reaktioita. Pitäisikin ehkä kysyä, miten tuntea itsensä, miten tunnistaa itsensä ja miltä tuntuu olla minä itse?

Itsensä kokeminen, tunnistaminen ja tunteminen ei ole vain fyysistä, vaan uskon, että vähitellen voi oppia olemaan kokonainen oma itsensä monella eri tasolla. Siten, että rauha säilyy tiukoissakin kohdissa elämää ja että luottamus on pysyvä olotila.
Rauha ja luottamus elävät rakkaudessa. Ja kun rakastaa ja tuntee rakkauden, osaa myös uskoa ja toivoa.

Uskoa ja toivoa tarvitaan kun ymmärtää epätäydellisen olevan täydellistä.
Sattumaa ei ole.

 

Matkalla

Olen matkalla. Välillä pysähdyn, painan mieleen maiseman, tapahtumat, tunteen ja ihmiset. En kiinnity helposti mihinkään ja nautin muutoksesta. Näen muutoksen mahdollisuutena uuteen, erilaiseen ja jännittävään.

Olen kokemuksien kautta saanut oppia itsestäni, elämästä ja ihmisyydestä. Silti tuntuu, kuin olisin menettänyt vuosia lapsena ja nuorena, kun en ole ymmärtänyt kuka olen, miksi olen, tai että ylipäätään olen. Kukaan ei kertonut ihmisyydestä, ohjannut tai neuvonut ja hain hyväksyntää levottomana ja irrallisena. Halusin olla kuin muut, en erilainen vaan samanlainen. En muista kuin muutaman etäisen tuttavan, joiden koin näkevän minut. Olin yksinäinen ja yksin. Pienenä tyttönä muistan epäilleen äitini olevan oikea äitini, olin vääränlainen.

Tunsin epämääräistä tuskaa ja oleminen tuntui vieraalta ja pelottavalta.
Ihminen elää eksyneenä tyhjyydessä, kun ei tiedä paremmasta tai hahmota polkua edessään. Jokin pieni tunne pakotti kuitenkin kysymään ja hakemaan syytä täällä olemiseen.
Haluan uskoa, että etsivä löytää. Jos ei perille, niin ainakin puoleen väliin.

Hello world! I’m puzzled!

Eletty elämä muistuttaa palapeliä. Yksittäiset pienet osat (tapahtumat ja muistot) muodostavat kuvan, jossa kokonaisuus tarkentuu pala palalta riemastuttavalla tavalla.
Vihdoin osaan nähdä mitä vaikeudet ovat synnyttäneet ja kuinka rohkeus on kannattanut. Suuret linjat näyttäytyvät selkeinä ja tapahtumat johdonmukaisina. Sattumia ei ole.

On ollut tärkeää tarkastella omaa asennetta, antaa anteeksi, pyytää anteeksi ja päästää irti. Olen puhdistanut, luovuttanut, heittäytynyt, itkenyt, raivonnut, vajonnut, noussut, avannut sydäntä ja tutkinut sisintäni.
Olen opetellut hengittämään, rauhoittumaan, luottamaan, hoitamaan itseäni ja muita. Olen oppinut ihmeellisistä kokemuksista ja saanut ihania uusia ystäviä. Näen nyt paremmin ja minun on helppo olla kiitollinen elämästä tässä ja tänään, juuri tällaisena.