Mä vierastan hartautta puhuttaessa elämästä, elämän tarkoituksesta, energioista tai ylipäätään ihmisenä olemisesta. En ole hiljainen tai säyseä. Olen tulinen, äkkipikainen ja suora. Olen äänekäs, kiroilen usein ja meuhkaan purkaakseni turhautumista elämää kohtaan. Olen tunteellinen ja täynnä voimaa oleva pieni ja typerä ihminen. Ihminen ei voi olla muutakuin pieni ja typerä. Ihminen on aina typerä, vaikka olisi kuinka viisas ja kokenut. Ihminen on vain ihminen. Vain. Olen vain ihminen. Yksi meistä typeristä.
Mä olin oikeasti ajatellut, että minullakin olisi täällä jokin tärkeä missio ja tehtävä. Ajattelin syyttää tästä harhasta egoani, se saa ottaa syyt niskoilleen ja tarkastella erillisyydestä omaa pienuuttaan. Mä en ole mitään erityistä, paitsi itselleni ja sekin tunne on ollut vain siksi, että jaksaisin puskea eteenpäin mitättömyyden ja merkityksettömyyden suossa. Ajattelen kuin masentunut ihminen, olematta kuitenkaan yhtään masentunut. Diagnoosin saisi varmasti helposti.
Viime viikon olen leijunut korkealla. Nyt tulin sieltä alas rytinällä. Kaikki luulot on otettu pois. Siihenkin on varmasti syy ja opetus. Mutta haluanko osallistua tähän leikkiin? Onko muita vaihtoehtoja? Voinko mä valita? Miten se kuuluisa vapaa tahto?
Mua siis kertakaikkiaan tympii ihmisyys just nyt aika rankasti. Se, että olen yksin. Se, että en kuule sisäistä ohjausta. Se, että olen tällainen, ja että nämä ovat oikeasti mun tunteita ja sanoja. Eihän tällaista halua kukaan synnyttää tai julkaista.
Mustavalkoiset vastakohdat lyövät päin naamaa isolla otteella. Mä koitan pysyä tarkkailijana tässä tarinassa ja ottaa välimatkaa. Voiko omasta elämästä ottaa lomaa? Voinko vaihtaa kanavaa tai sulkea lähettimen. Eiköhän tämä ollut tässä. VMP!
Kuvittele tähän joku ruma kuva.