Eksynyt löytää

En ole saanut rauhaa olla itsekseni ja olo on rikkonainen. Arki perheen kanssa pitää huolen siitä etten mitenkään pysy läsnäolon tilassa, en ole vielä tarpeeksi vakaa. Tunnistan etäisen kaipuun luostarin rauhaan. Päivän rutiinit jaksottaisivat arkea ja koko elämä oli yhtä suurta harjoitusta. Portugalissa vierailimme luostarissa, joka tuntui tutulta, taisin jossain elämässä pakoilla siellä elämää. Sielunmaisemani on ikuisesti tuolla Atlantin rannikolla missä dinosaurusten jäljet näkyvät rinteessä.

Koitan ravistella itseäni irti kiltin tytön mallista. Poisoppiminen on uuden oppimista vaikeampaa, sillä koko olemisen tapa on kietoutunut opitun ympärille. Minulla ei ole kiltteyttä vastaan mitään, mutta minulla se perustuu oman äänen hiljentämiseen. En ole saanut olla äänessä lapsena, eikä minua ole kuunneltu. Ajatteluani ja puheitani on hävetty, vaikka olin aivan lapsi. Minulle on naureskeltu, vaikka olen ollut oikeassa. Äiti kantoi valtavaa häpeän viittaa ja olin tuon viitan suojeluksessa. Häpeä piti huolen siitä, ettei minullakaan ollut oikeasti mitään asiaa tai ääntä. Tuosta häpeästä pyristelin irti muutama vuosi sitten kurssilla, mutta ääneni on vieläkin vaimea etenkin kun ole yksin itseni kanssa. Itselleni on edelleen epäselvää millaista oma voimani on ja mitä sillä kuuluu tehdä. Näen itseni vain peilaamalla toisiin. Läheiset näkevät minut paljon vahvempana ja itsevarmempana kuin miksi itseni sisäisesti tunnen. Tuo joka kerta hämmentää. Olenko siis vahva vai en? Kumpi on oikeassa, minä vai peilikuva?

Kun kirjoitan, en oikeasti puhu niillä sanoilla joilla haluaisin. Kirjoitan sitä mikä tuntuu sovinnaiselta. Kaikki tämä tapahtuu vahingossa, en halua olla epäaito. Olen aidosti ohjelmoitu olemaan tällainen. Ja vaikka pelko on tuntunut vieraalta jo pitkään, luulen, että pelko ohjaa minua rakkauden sijaan. Ehkä tämän ääneen sanominen on osa kamppailua, jota sisäisesti juuri nyt käyn. Kuinka paljon teksti tai ääneni muuttuu, kun olen aidosti rakkaudessa elävä puhdas Selina? Koska haluan ymmärtää, olen kiinnostunut näkemään tämän kokonaisuuden tarkoituksen ja merkityksen. Miksi ihminen ohjelmoitaisiin olemaan joku toinen ja pakotettaisiin sitten löytämään takaisin itsensä luo? Miksi eksyy ja harhailee hyvän osan elämästään toisten poluilla rikkomassa itseään? Onko eksyttävä, jotta näkee oikean ja oman, jotta tunnistaa syvimmän olemuksensa omaksi? Kuljemme raamatun poluilla, sillä juuri tällaisia tarinoita ja vertauskuvia Jeesus käytti.

Alkaa tuntua siltä, että on todella eksyttävä ja tunnettava itsensä eksyneeksi (kauhu, epätoivo, yksinäisyys, syvä kuolemanpelko), ja kun tuolta pystymetsästä lopulta löytää takaisin heimonsa luo, löytää samalla myös itsensä (oma voima, pystyvyys, itsensä rakastaminen, yhteisöllisyys, ilo, nöyryys, onnistuminen).

Elämän tarkoitus taitaa olla eksyä, etsiä ja löytää. Ihminen eksyy, koska ei tiedä minne on menossa. Kartta on kädessä, mutta ei ole selvää missä kohtaa karttaa seisoo. Kun tarpeeksi kauan kiertää kehää ja törmää samoihin maisemiin ja tapahtumiin, alkavat karttamerkit avautua. Kun karttaa osaa lukea, voi alkaa piirtää omaa karttaa, luoda omia polkuja ja auttaa muita eksyneitä lukemaan merkkejä.

Leave a Reply

Your email address will not be published.