Syksyn sulous

Opiskeluaikoina Englannissa altistuin homeelle ja olin sairaana monta kuukautta tajuamatta mistä kuume, nivelsärky, hirvittävä yskä ja alakulo johtui. Tuosta minuun jäi aina syksyisin alkava käheys ja tukkoisuus, jolloin kehoni reagoi syksyn luonnollisiin homeisiin ilmassa. Olen saanut vaivaan helpotusta akupunktiosta, mutta sairastelu syksyisin silti alleviivaa surua, jota niin usein kesän jälkeen tunnen. Kylmyyttä pakenevat muuttolinnut, pimenevät illat ja putoilevat lehdet- syksy on aina ollut minun inhokki- vuodenaika!

Metsässä kulkiessa on helppo nähdä luonnon väreistä, kuinka kierto on tullut täyteen- ja on aika levolle. Tämän huomaaminen tuo lohtua ja avaa uuden tavan nähdä kiertokulun ihmeellisyys ja lahja, täydellinen irtipäästäminen kaikesta pinnistelystä ja yrittämisestä. Tunnen myötätuntoa. Loppusyksystä ihmissilmä näkee vain paljaat rangat ja maatuvat lehdet maassa. Siellä uusi tekee jo tuloaan, tekeytyy piilossa valmistellen seuraavaa kasvukautta. Ilman syksyä ei voisi kokea kevättä.

Vuosi sitten äitini oli hyvin sairaana ja teki lähtöä. Oli vaikein syksy ehkä ikinä, sillä myös hyvä ystäväni oli vakavasti sairas. Kohtasin kuoleman kahdesti. Vaikeiden tuntemusten ja tilanteiden kireässä puristuksessa ihmisen perusolemus tekeytyy ja kaikki turha jää. Merkityksellisistä asioista tulee vieläkin tärkeämpiä ja mitättömät haihtuvat unohdukseen. Olemassaolo ikään kuin kirkastuu. Uskon, että tuo kokemus sai minutkin tarkastelemaan itseäni nöyrän kriittisesti ja päätös oman yrityksen perustamisesta syntyi, olinhan sitä jo vuosia suunnitellut.

Tunnen suurta iloa siitä, että saan johtaa itse itseäni kokeilemaan ja oppimaan tekemällä uusia asioita uudella tavalla. Tunnen suurta iloa siitä, että voin valita millaista naisenergiaa kannan ja jaan. Tunnen iloa siitä, että vaikka aurinkoa näkee vähemmän ja kauempaa loppu vuoden, voin kirkastaa omaa sisäistä valoani ja kulkea luottavaisena.

siellä se on…

Suru

Suru maistuu suolalle. Se asuu pallean kohdalla vatsassa, rinnassa ja käsivarsissa. Suru purkautuu minulla itkuna ja saa kasvot vääntymään äänekkääseen nyyhkytykseen. Vatsa menee sekaisin ja päätä särkee. Itkun jälkeen tulee voimakas uupumus. Suru tuntuu raskaana fyysisenä taakkana, jonain ylimääräisenä ja ulkopuolisena painona harteilla sekä puristuksena rinnassa.

Minun äiti nukkui pois. Sielu poistui kehosta ja sain kokea kuoleman hyvin läheltä. Kuolemassa jokin loppuu ja tulee päätökseen. Elämänlanka katkeaa. Tämän elämän päättyminen oli erityisen raskas, koska äitini oli toivonut ja odottanut kuolemaa jo vuosia. Kuolemaa surullisempaa olikin ihmisen elämänhalun katoaminen ja kärsimyksen pitkittyminen, pois pääsyn odottaminen. Odottaminen, jota jouduin sivusta seuraamaan ja todistamaan ihan liian kauan. Toinen ei voi elää toisen puolesta, eikä lohduttaminen paranna tai pelasta ihmistä. Ilman uskoa, toivoa ja rakkautta ei ole elämää.

Tapasin eilen papin kirkossa. Jo matkalla tapaamiseen itkin. Oli koskettavaa tulla kuulluksi, istua siinä kirkon penkillä kuin pieni orpolapsi ja kertoa muistoja äidistä ja äidin elämästä. Kertoa jostain, joka on ohi ja loppunut. Elämän pyhyys oli läsnä.

Suru on jotain hyvin henkilökohtaista, melkein salaista. Moni haluaa itkeä ja surra omassa rauhassa yksin. Olen päättänyt kohdata tunteet avoimesti ja käsitellä ne. Sallin surun ja puhun siitä ääneen. Olen päättänyt viettää suruaikaa tarvittavan ajan ja käsitellä, koskettaa ja tutustua suruun, joka minussa on. Rakkaudella ja ilman häpeää. Haluan oppia äidin valinnoista ja löytää rauhan. Haluan päästää irti ja muistaa päällimmäisenä kaiken kauniin.

Suhde äitiini oli ihmeellinen. Tunnen kiitollisuutta ja näen, kuinka kaikella on ollut tarkoitus. Opin äitiydestä, vastuusta ja rakkaudesta, mutta myös siitä, kuinka paljon rakkauden nimissä voi tehdä väärin. Äidin viimeisenä iltana pidin häntä kädestä kiinni ja tunsin puhdasta syvää rakkautta ja kiitollisuutta. Se on tunne, joka säilyy ikuisesti.

”Grief is a celebration on Love”

Purppuranpunainen pettymys

On tullut aika kohdata ikävät ja vaikeat tuntemukset, tunteet ja olotilat, joita edelleen kuljetan mukanani. En ole tietoisesti vältellyt tunteiden käsittelemistä, mutta tiedostamaton valtava suru on lykännyt surun taustalla olleiden tunteiden käsittelyä. Herkistyminen vaikeiden tunteiden äärelle on ollut monen vuoden prosessi ja siihen liittyy voimakas tunne puhdistautumisesta ja irtipäästämisestä. Haluan nähdä, haluan kuulla ja haluan oman voiman omaan käyttöön. Vanhoja asioita ja tilanteita on tullut spontaanisti mieleen aivan kuin Rosen-hoidoissa. Rosenissa olen aiemmin hoitajan tukemana löytänyt kehoon piiloutuneita tunteita ja päässyt käsittelemään niitä, mutta nyt kaikki tapahtuu itsestään.

Eilen ajaessani Mäntyharjulle tuli valtava itku ja kyyneleitä, niin että oli vaikea nähdä tietä. Oma lapsuus on ollut mielessä ja muistot vahvasti läsnä lähiaikoina. Minulla on kova ikävä äitiä, jota en ole epidemian takia päässyt tapaamaan sairaalaan.

Nyt kun suru virtaa vapaana ja pääsee ulos kehosta, on kai mahdollisuus käsitellä ja vapautua muistakin raskaista tuntemuksista tai ainakin tunnistaa niitä.
Jo tunteiden nimeäminen nostaa häpeän pintaan ja innostun. Nyt ollaan ytimessä ja tästä se purkaminen alkaa:

  1. Purppuranpunainen pettymys. Olen kokenut pettymyksiä ja tullut petetyksi. Pettymys herättää ristiriitaisia tunteita. Enkö olekaan tarpeeksi? Enkö ole arvokas? Missä on selkäranka, missä on rohkeus, uskallus ja toisen arvostus? Miksi omat odotukset olivat niin korkealla, olenko naiivi tai yksinkertainen? Miten näin pääsi käymään?
    Pettymys liittyy läheisesti omiin odotuksiin ja muistuttaa keskeneräisyydestä. Siksi ikävä tunne herättää myös oman itsen soimaamisen. Pettymys saa pettymään omaan itseen ja syyttämään omaa itseä surkeasta arvostelukyvystä, sokeudesta ja heikkoudesta sietää. Ei ole ollut helppoa pettyä, olla petetty, tuntea pettymystä tai hävetä petetyksi tulemista. 


Tunteiden kieltäminen ei ole avain vapauteen. Olen alkanut ymmärtämään, että meistä jokainen tekee sen, mihin juuri nyt pystyy. Se ei välttämättä ole riittävästi suhteutettuna omiin tai toisen odotuksiin, mutta se on panos, johon tulee tyytyä. Tyytyminen on armeliasuutta toista kohtaan, se on myös rakkautta. Rakkautta ja anteeksiantoa ihmisyyttä kohtaan, irtipäästämistä. Joka kerta kun kohtaa vaikean tunteen ja uskaltaa katsoa sitä rauhassa silmiin, yksi umpisolmu aukeaa omasta lankavyyhdistä. Puhun takkujen kampaamisesta tukasta, solmujen avaamisesta lankavyyhdistä ja avaimista omaan itseen. 

Olen saanut tilaisuuden tarkastella ikäviä tuntemuksia ilman lamauttavaa pelkoa. Luulen, että olen pelännyt niin paljon, että olen lopulta oppinut kieltämään ja kieltäytymään vaikeista tunteista. Käsittelemättömät tunteet ovat kulkeneet matkassa pitkään. Niitä ei tule ikävä, vaikka näen kuinka tärkeitä opettajia kaikki tunteet ja tapahtumat ovat olleet. Ilman niitä en olisi tässä tällaisena.

Suurin pelkoni on aina ollut se, että paljastun. Pelko on aivan absurdi, sillä haluan tulla nähdyksi juuri itsenäni ja tällaisena kuin olen. Olen aito, auki ja täysin näkyvä. Minulla ei ole salattavaa, vaikka en kaikille puhukaan henkisyydestä. Olemme kaikki kehollisia henkisiä olentoja. Kun egon hallitsema mieli hiljenee ja rauhoittuu, pääsee sielu näyttäytymään. Näin uskon. Eikä minulle ole väliä, mitä tai miten toinen uskoo, sillä katson rakkaudella ja arvostan ihmistä sellaisena kun hän on. Se on täydellistä. Elämä tarjoaa juuri sen minkä kuuluu ja siitä haluan nauttia, ja ennenkaikkea oppia.