Elämänenergia, rauha ja luottamus

Olet syntynyt maailmaan ihmisenä, joka kokonaisuutena on uniikki ja ihmeellinen. Ihmeellisyyttä on sanoin vaikea avata, järkikään ei osaa selittää.

Tunnet kuka olet, mutta kuitenkin on paljon, jota kukaan ei näe, tunnista tai ymmärrä. Maailma pyörii pinnallisten asioiden ympärillä.

Kun tuo tuntematon haluaa tulla näkyväksi, on kyse oman äärettömän viisaan heräämisestä. Se on matka, joka usein hämmentää, tuo kysymyksiä pintaan ja saa kaipaamaan kaltaisiaan.

Olen se ihminen, joka aidolla läsnäolollaan tasapainottaa, ja joka luo uskoa ja luottamusta kasvuprosessiin. Olemme täällä oppimassa, mutta yksin ei tarvitse suunnistaa tai etsiä vastauksia.

  • Ihmettelen kanssasi, kun tunnistat, että oletkin enemmän
  • viitoitan reittiä, kun suunta jo näkyy, mutta kartasta ei saa selvää
  • tuen tikkaita, kun kipeät ja kurotat korkeuksiin
  • näytän sinulle oman heimosi, sen ainutlaatuisen ryhmän, jossa sinua jo kaivataan.

Yksin ei tarvitse osata. Yksin ei voi osata.

Näitä karttakortteja saa työhuoneelta ostaa omaksi. Koko 20×20

Elämän virta

Näen mielessäni leveän vuolaan virran, jossa vesi kulkee uomassa kohti merta. Virtaus on tasaisen voimakasta, mutta silti arvokkaan rauhallista.

Työnnän kanootin vesille ja ohjaan melalla keulan kohti alavirtaa. Nautin vauhdista, vaihtuvista maisemista ja jännityksen tunteesta kehossa. Hengitän syvään, ja vaikka mikään ei ole varmaa, tunnen olevani turvassa. Virtaava vesi on pelottavan kaunista, sitä kohtaan on helppo tuntea arvostusta. Heikko kohtaa itseään vahvemman olematta kuitenkaan uhri. Olen matkalla!

Erilaisuus

Eikö ole outoa, että vaikka me kaikki olemme erilaisia ja etenkin omanlaisia, voi tunne erilaisuudesta haastaa arjessa. Olen vasta aikuisena ymmärtänyt kokeneeni koko elämäni olevan toisenlainen kuin muut Ihmiset ympärilläni. Kokemus on syntynyt siitä, kuinka olen esimerkiksi reagoinut tilanteissa, millaisiin asioihin olen kiinnittänyt huomioita, millaisia kysymyksiä olen kysynyt tai miten olen mielestäni onnistunut ihmissuhteissa.

Olen outo. Elän minulle oudossa maailmassa, jossa minun on toistuvasti hankala kokea onnistumisia tai olla totuudenmukainen itselleni. Joudun joustamaan ja osallistumaan keskusteluihin, joista en saa mitään. Joudun puhumaan opittua koodikieltä, jotta tulisin hyväksytyksi.

“They laugh at me because I’m different; I laugh at them because they’re all the same.” 
― Kurt Cobain

On syntymässä idealistinen tila, jossa olen se, joka aidosti olen ja teen sitä, mikä on sieluntehtäväni. On kuin saisin vapauden olla oma outo itseni omassa rauhassa. Tähän asti olen tavoitellut hyväksytyksi tulemista, enkä enää muista miksi. Kirjoitin jo aiemmin totuuden kielestä. Minun maailmassa puhutaan totuudenkieltä. Se on nöyryyden kieli ja tulee sydämestä.

Suru

Suru maistuu suolalle. Se asuu pallean kohdalla vatsassa, rinnassa ja käsivarsissa. Suru purkautuu minulla itkuna ja saa kasvot vääntymään äänekkääseen nyyhkytykseen. Vatsa menee sekaisin ja päätä särkee. Itkun jälkeen tulee voimakas uupumus. Suru tuntuu raskaana fyysisenä taakkana, jonain ylimääräisenä ja ulkopuolisena painona harteilla sekä puristuksena rinnassa.

Minun äiti nukkui pois. Sielu poistui kehosta ja sain kokea kuoleman hyvin läheltä. Kuolemassa jokin loppuu ja tulee päätökseen. Elämänlanka katkeaa. Tämän elämän päättyminen oli erityisen raskas, koska äitini oli toivonut ja odottanut kuolemaa jo vuosia. Kuolemaa surullisempaa olikin ihmisen elämänhalun katoaminen ja kärsimyksen pitkittyminen, pois pääsyn odottaminen. Odottaminen, jota jouduin sivusta seuraamaan ja todistamaan ihan liian kauan. Toinen ei voi elää toisen puolesta, eikä lohduttaminen paranna tai pelasta ihmistä. Ilman uskoa, toivoa ja rakkautta ei ole elämää.

Tapasin eilen papin kirkossa. Jo matkalla tapaamiseen itkin. Oli koskettavaa tulla kuulluksi, istua siinä kirkon penkillä kuin pieni orpolapsi ja kertoa muistoja äidistä ja äidin elämästä. Kertoa jostain, joka on ohi ja loppunut. Elämän pyhyys oli läsnä.

Suru on jotain hyvin henkilökohtaista, melkein salaista. Moni haluaa itkeä ja surra omassa rauhassa yksin. Olen päättänyt kohdata tunteet avoimesti ja käsitellä ne. Sallin surun ja puhun siitä ääneen. Olen päättänyt viettää suruaikaa tarvittavan ajan ja käsitellä, koskettaa ja tutustua suruun, joka minussa on. Rakkaudella ja ilman häpeää. Haluan oppia äidin valinnoista ja löytää rauhan. Haluan päästää irti ja muistaa päällimmäisenä kaiken kauniin.

Suhde äitiini oli ihmeellinen. Tunnen kiitollisuutta ja näen, kuinka kaikella on ollut tarkoitus. Opin äitiydestä, vastuusta ja rakkaudesta, mutta myös siitä, kuinka paljon rakkauden nimissä voi tehdä väärin. Äidin viimeisenä iltana pidin häntä kädestä kiinni ja tunsin puhdasta syvää rakkautta ja kiitollisuutta. Se on tunne, joka säilyy ikuisesti.

”Grief is a celebration on Love”

Siedettävä pettymys

Tuuli ulvoo ulkona ja puiden lehdet liikkuvat levottomina. Luonnon äänimaailma on jotenkin pelottava, jopa agressiivinen. Minun on vaikea sietää tuulta, paitsi purjeveneen kannella, jolloin voin suhtautua siihen lempeänä eteenpäin vievänä voimana.

Koitan keksiä vertauskuvan, joka kuvaisi pettymyksen tunnetta ja tuon tunteen sietämistä. Ehkäpä upea kesäpäivä ja kimmeltävä järvenselkä. Juuri kun olette ystävien kanssa hyppäämässä veteen viilentymään, saat kuulla veden olevan uimakelvotonta.

Muutama päivä sitten selvisi, että vanhin tyttäreni oli altistunut virukselle. Seuraavana päivänä tyttö pääsi testiin ja jouduimme koko perhe karanteeniin. Ennen negatiivista testitulosta liikkuminen yleisillä alueilla ei ole suositeltavaa, ja siten myös nuorimman tyttären futisturnaus etenee parhaillaan kotona odotellessa. Pettymys on lapsella valtava. Megalomaaninen. Tuntuu hassulta sanoa, että melkein toivon, että testitulos olisi positiivinen, jotta odottaminen ei olisi ollut turhaa. Karanteeni olisi ollut aiheellinen ja voisin tuntea olleeni vastuuntuntoinen hyvästä syystä.

Pettymys on kuin leikkaisi unelmalta siivet, se romahduttaa ja halvaannuttaa. Pettymys aiheutuu jostain, joka estää sinua pääsemästä tavoitteisiisi, toteuttamasta suunnitelmiasi, ja joka murskaa kaikki odotukset ja haaveet. Odotukset vaihtuvat häpeän tunteeseen. Kukaan ei halua pettyä tai pety vapaaehtoisesti, mutta niin kauan kuin on unelmia ja tavoitteita, on pettymyksen riski olemassa.

Pettymyksiin liittyy idealismi ja nuoruus. Iän ja kokemusten myötä pettymyksiä oppii sietämään ja löytää keinoja säilyttää oman voimansa. Tärkeintä on kuitenkin olla aidosti innostunut ja tehdä asioita, joiden vuoksi saattaa pettyä. Todellinen pettymys kun syntyy vain silloin, kun sydän on ollut suunnitelmissa ja tekemisessä mukana.

Vain tärkeät asiat aiheuttavat pettymyksiä. Pettymys siis peilaa sinun intohimoja ja unelmia, sitä mistä sinä sytyt.

Järjestyksen aika

Sanojen ja kokemusten merkitys. Järjestys ajassa ja järjestys fyysisyydessä. Järjestys tai järjestyksen puute vaikuttaa suoraan mielialaan ja olotilaan. Oudossa järjestyksessä tapahtuvat asiat rikkovat kokonaisuutta ja luovat epäharmoniaa. Toisaalta on ihanaa antaa asioiden järjestyä vapaudessa omalla ajallaan.

Sielu lepää, kun näkee luonnossa vuodenaikojen vaihtumisen, uudet aamut ja päivän hämärtymisen illalla, kaikki tapahtuu luonnollisessa järjestyksessä. Oikea järjestys on itsestäänselvyys, silloin kun on vapaus ja sen aika.

Järjestyksellä ja rytmillä on jotain yhteistä. Niissä on voimaa, suunta ja varmuus, jota kuitenkin varjostaa arvaamattomuus ja muutos.
Järjestystä ei ole ilman aikaa. Ajattomuudessa ei asioilla ja tapahtumilla ole järjestystä, vai onko? Ihmisyyteen kuuluu elää ajassa ajan kanssa, kelloa ja kalenteria seuraten. Aika rytmittää tekemistä, tapahtumia ja kasvua. Kaikki tapahtuu ajallaan, kun on sen aika – oikeassa järjestyksessä.

Huomaan haukanneeni liian suuren palan. Ajattelutaidot eivät riitä järjestyksen haltuunottamiseen. Aika ei kuitenkaan mene hukkaan, vaan on tärkeää tuntea todeksi, ettei sillä taida aina olla väliä missä järjestykseen mitäkin tekee. Elämä kuitenkin kuljettaa oikeaan suuntaan. Askel on kevyt.

Pintaa syvemmälle

Jo vanhat viisaat ja filosofit ymmärsivät etsiä elämän salaisuuteen vastauksia luonnosta. Luonnon ihmeellisyys avautuu hitaasti viipyillen. Yksi puu ei ole metsä, mutta metsää ei synny ilman yksittäisiä puita. Vuodenajat, luonnon kiertokulku, sääolosuhteet, niitä kaikkia voi peilata ihmiseloon ja löytää yhteneväisyyksiä. Jos puu kasvaa köyhällä maaperällä, on kasvu hidasta ja kasvi on kitulias ja heikko. Ehkä juuret ovat kuitenkin kasvaneet suuriksi, etsiessään ravinteita ympäristöstä? Kun juurille tuo ravinteikasta maata ja vettä, lähtee puu kasvamaan aivan uudella voimalla.

Osa meistäkin kasvaa kuivalla maalla tai kalliolla. Kuivaa maata voi ravita ja kastella, mutta kallio ei hyväksi kasvualustaksi muutu. Minne siemen laskeutuu ja juurtuu, siinä alkaa uusi elämä. Toiset kasvavat ravinteikkaalla maaperällä metsässä, toiset tuulisilla rantakallioilla.

Olen koko ikäni piirtänyt ja valokuvannut puita ja erityisesti niiden näkyviä juuria. Joku kertoi minulle lapsena, että puun juuret ovat yhtä massiiviset kuin maanpinnalla kasvava runko ja lehvästö. En tiedä onko tuo totta, mutta puun juurakot kiehtovat minua. Pitääkö ihmisenkin maadoittua ja kasvattaa valtavat juuret, ennen kuin voi kasvaa täyteen mittaan ja todella kukoistaa, olla paras versio itsestä?

Omassa voimassa

Kuljin aamulla rantaan, jätin kylpytakin kivelle ja pulahdin veteen. Vedessä, siinä hetkessä tuntui, ettei minulta puutu mitään. Tuntui, etten olisi missään mielummin kuin juuri siinä järviveden ympäröimänä. Kelluin korvat veden alla ja kaikki tuntui täydelliseltä. Noissa hetkissä on läsnä puhdas rauha ja rakkaus. Kun kaikki tuntuu ihmeelliseltä, voi olla kaikesta kiitollinen.

Ajattelin, että voisin painaa mieleen tuon olotilan ja seesteisyyden, ja muistaa sen aina, kun arjessa kaatuu seiniä ja maa vapisee. En vielä osaa aina nähdä haasteissa samaa ihmeellisyyttä tai kulkea tyynenä myrskynsilmässä. Toisinaan puuttuu luottamus siihen, että elämä kantaa ja unohdan, että kaikella on tarkoitus, tai että minun kuuluu oppia vastoinkäymisistä.

On ihanaa, kun ei ole täydellinen vaan saa kasvaa, muuttua ja jalostua- kypsyä ja avautua. Siihenhän pyrin ja sitä tavoittelen, että olen omassa voimassani voimautuneena enimmän osan ajasta. Nyt kesäaamuna, järvessä kelluessani, kaikki oli juuri niin kuin pitää ja tiedän miltä oma voima tuntuu.
Vesi on alitajunnan, puhdistautumisen, rakkauden ja tunteiden elementti. Se on elämän välttämätön edellytys.

Oma voima liittyy rakkauteen itseä kohtaan. Koen, että olisi haastavaa elää omassa voimassa, ellei tunne pyytteetöntä rakkautta sitä kohtaan, mitä on vapaana sieluna ja kehollisena ihmisenä siinä ympäristössä, jossa elää. Itsensä rakastaminen on lempeää hyväksyntää keskeneräisyyttä kohtaan. Itsensä rakastaminen on sitä, että tunnistaa itsensä muiden joukossa jossa näkee jokaisen ihmisen erilaisuuden, erityisyyden, arvon ja oikeuden olemassaoloon. Itsensä rakastaminen on sitä, että uskoo itseensä.

Kiehumispiste

Yritän kirjoittaa jostain, jota en millään meinaa saada näkyviksi sanoiksi. Kirjoitan, koska haluan pystyä itse lukemaan tämän kertomuksen myöhemmin ja muistella heinäkuun ensimmäisiä päiviä vuonna 2020. Tänä kesänä käyn läpi jonkinlaisen metamorfoosin loppuhuipennuksen, siivet jo tuntuvat, mutta eivät ihan vielä kanna. Tunnen oman voiman nousun, mutta en vielä osaa sitä.


Minulle on tarjoiltu mahdollisuus nähdä oma pimeä puoleni ja tunnistaa omia ja muiden ihmisten primitiivisiä tunteita ja reaktioita. Olen myös itse päässyt antamaan tiukkaa, mutta rakentavaa palautetta ja tunnistanut aggression tunteen kehossa. Sen pelottavan tunteen, kun syke nousee, vatsaa kouraisee, kehossa alkaa tuntua vapinaa ja iholle nousee hiki. Sen kun hetkeksi menettää itsensä ja tarvitsee aikaa palautuakseen. Aggression lisäksi tunsin kehossa pelon. En pelästynyt todellista fyysistä vaaraa, vaan sitä kuinka tunsin itseni altavastaajaksi, arvottomaksi ja alistetuksi. Aggressio nousi voimakkaasti siitä, kun tunsin että minut koetetaan mitätöidä, enkä tule kuulluksi. Viikolla todistin perättäisinä päivinä kolme erilaista ja erikoista tapahtumaa, joissa olin osallisena. Eikä tämä ole tietenkään sattumaa.

Entisestä poiketen, olen pystynyt tarkastelemaan tapahtumia etäämmältä. Olen ollut osallisena, mutta nähnyt tapahtumat selkeänä etenevänä prosessina ja pystynyt hallitusti ja hillitysti reagoimaan tai olemaan reagoimatta. En ole lähtenyt riehumaan, syyttelemään tai muutenkaan omalta osaltani pahentanut asioita suutuspäissäni. Tunnen, että omat jalat ovat olleet tukevammin maassa, tai ehkä ne juuret ovat nyt vihdoin tarpeeksi syvällä, jotten kaadu ensimmäisessä tuulahduksessa. Kaikissa tapauksissa paras aseeni on ollut sana, eli olen kirjoittanut tilanteista vastineen sydämen kautta ja luottanut siihen, että vastaanottaja toimii vastuullisesti. Yksi tilanne on jo ratkennut, toiset vielä odottavat.

Se, mikä ehkä hiukan hävettää, on se että olen hiukan jopa nauttinut ristiriidoista. On syntynyt yhteenottoja ja väärinkäsityksiä ihmisten välillä ja niitä on koitettu ratkoa. Osa mukana olleista ihmisistä on toiminut käsittämättömän epäkypsällä tavalla ja äkkipikainen toiminta on vain pahentanut tilannetta. Tässä olisi monille upea oppimisen paikka, jos vaan osaisivat ottaa vastaan. Mukana on ollut myös nuoria, joiden elämänkokemus ei ole riittänyt selvittämään tilannetta yksin.


Näen selkeästi miten on tapoja rikkoa tarpeettoman paljon ihan vain siksi, että ego ei kestä ohjailua tai kuulla sanoja, jotka tulevat sydämestä. Ristiriidat ja riitely ovat mainio tapa puhdistaa energioita, oppia itsestään ja tilaisuus päästää irti pelon synnyttämästä hiljaisesta vihasta. Aggressiot myös paljastavat todellisen minän. Paljastuu, mikä sinua ohjaa, pelko vai rakkaus. Oma voima tulee tutummaksi, kun käytännössä näkee ja tuntee sen uutta synnyttävän laadun.

Vihreä kateudesta

Muistan lapsena olleeni kateellinen heille, joilla oli sisaruksia ja isä perheessä. Minulla oli ihana ja turvallinen äiti, mutta olimme kaksin. Kateus ja kaipuu oli valtava, eikä tilannetta pystynyt mitenkään muuttamaan toiseksi. Minulta puuttui jotain, joka toisilla oli.

Kateus sai kaveriksi riittämättömyyden tunteen, erilaisuuden, epätäydellisyyden ja häpeän tunteet. Vihreä kateuden pilvi varjosti auringon ja kasvoin pieneksi, myös isä- ja miesmalli puuttuivat. Tuolloin 80-luvulla yksinhuoltajuus oli harvinaista ja merkki epäonnistumisesta. Koin olevan huonompi kuin muut. Voin vain arvuutella, miten olen lapsena lukenut ihmisten asenteita, sanomattomia sanoja ja energioita, ja tehnyt niistä päätelmiä tai omanlaisia yhteenvetoja.

Nuorena aikuisena käytin paljon aikaa syyllisten etsimiseen. Elin pitkään aivan kuin jokin olisi voinut muuttaa muistot ja menneisyyden, kielsin kaiken ja keksin selityksiä. Olin vihainen ja rauhaton nuori, itsetunto oli mitätön ja voimakkaat tunteet vaikuttivat olotilaan negatiivisesti. Kuljin itseni vieressä ja hain hyväksyntää olla se joku, jota en tuntenut.

Olen miettinyt hankalien tunteiden ketjuuntumista ja seurauksia. Haastava tilanne tai kokemus aiheuttaa tunnereaktion, joka muuttuu ja kasvaa, ja voi olla hallitsematon. Tunteet ottavat vallan ja ihminen käy läpi henkisen sodan itsensä kanssa. Joskus on helpompi sulkea ja sulkeutua, rakentaa suojamuuri ja pukea haarniska. Joskus tapahtuu ryöpsähdyksiä ja joskus epätoivo vie kaiken. On ihmeellistä elää tunteiden kanssa ja on ihmeellistä tunnistaa tunteet kehossa ja omissa reaktioissa.

Muutamia vuosia sitten lähdin tutustumaan omien omituisuuksieni taustoihin ja juurisyihin. Olin rohkeudesta huolimatta kova jännittämään ja jännittäminen aiheutti haasteita myös työelämässä.

Rosenhoidot avasivat minulle näkymän muistoihin, alitajuntaan ja tunnelukkoihin. Opin tuntemaan itseäni uudella syvällisellä tavalla ja tunnen nyt vapautta, hyväksyntää, rauhaa ja rakkautta itseäni ja muita kohtaan. Elämä tuntuu merkitykselliseltä ja haasteista huolimatta kevyeltä. Suurin tekoni oman hyvinvoinnin eteen on ollut tutustua sisäiseen ja aitoon itseen, siihen pikkutyttöön, joka oli valinnut itselleen suuria haasteita löytääkseen sen kaikkein tärkeimmän. Rakkauden.

Ja aina kun tuntuu, että kotisatama vihdoin siintää horisontissa, tulee uusi aalto. Minä kuitenkin kellun turvallisesti, vaikka välillä keinuttaa oikein kunnolla. Laiva ei ole uppoamassa, tiedän sen. Laineilla tuntee olevansa elossa ja kompassikin toimii. Tähtikartta ei koskaan petä.