Järjestyksen aika

Sanojen ja kokemusten merkitys. Järjestys ajassa ja järjestys fyysisyydessä. Järjestys tai järjestyksen puute vaikuttaa suoraan mielialaan ja olotilaan. Oudossa järjestyksessä tapahtuvat asiat rikkovat kokonaisuutta ja luovat epäharmoniaa. Toisaalta on ihanaa antaa asioiden järjestyä vapaudessa omalla ajallaan.

Sielu lepää, kun näkee luonnossa vuodenaikojen vaihtumisen, uudet aamut ja päivän hämärtymisen illalla, kaikki tapahtuu luonnollisessa järjestyksessä. Oikea järjestys on itsestäänselvyys, silloin kun on vapaus ja sen aika.

Järjestyksellä ja rytmillä on jotain yhteistä. Niissä on voimaa, suunta ja varmuus, jota kuitenkin varjostaa arvaamattomuus ja muutos.
Järjestystä ei ole ilman aikaa. Ajattomuudessa ei asioilla ja tapahtumilla ole järjestystä, vai onko? Ihmisyyteen kuuluu elää ajassa ajan kanssa, kelloa ja kalenteria seuraten. Aika rytmittää tekemistä, tapahtumia ja kasvua. Kaikki tapahtuu ajallaan, kun on sen aika – oikeassa järjestyksessä.

Huomaan haukanneeni liian suuren palan. Ajattelutaidot eivät riitä järjestyksen haltuunottamiseen. Aika ei kuitenkaan mene hukkaan, vaan on tärkeää tuntea todeksi, ettei sillä taida aina olla väliä missä järjestykseen mitäkin tekee. Elämä kuitenkin kuljettaa oikeaan suuntaan. Askel on kevyt.

Pintaa syvemmälle

Jo vanhat viisaat ja filosofit ymmärsivät etsiä elämän salaisuuteen vastauksia luonnosta. Luonnon ihmeellisyys avautuu hitaasti viipyillen. Yksi puu ei ole metsä, mutta metsää ei synny ilman yksittäisiä puita. Vuodenajat, luonnon kiertokulku, sääolosuhteet, niitä kaikkia voi peilata ihmiseloon ja löytää yhteneväisyyksiä. Jos puu kasvaa köyhällä maaperällä, on kasvu hidasta ja kasvi on kitulias ja heikko. Ehkä juuret ovat kuitenkin kasvaneet suuriksi, etsiessään ravinteita ympäristöstä? Kun juurille tuo ravinteikasta maata ja vettä, lähtee puu kasvamaan aivan uudella voimalla.

Osa meistäkin kasvaa kuivalla maalla tai kalliolla. Kuivaa maata voi ravita ja kastella, mutta kallio ei hyväksi kasvualustaksi muutu. Minne siemen laskeutuu ja juurtuu, siinä alkaa uusi elämä. Toiset kasvavat ravinteikkaalla maaperällä metsässä, toiset tuulisilla rantakallioilla.

Olen koko ikäni piirtänyt ja valokuvannut puita ja erityisesti niiden näkyviä juuria. Joku kertoi minulle lapsena, että puun juuret ovat yhtä massiiviset kuin maanpinnalla kasvava runko ja lehvästö. En tiedä onko tuo totta, mutta puun juurakot kiehtovat minua. Pitääkö ihmisenkin maadoittua ja kasvattaa valtavat juuret, ennen kuin voi kasvaa täyteen mittaan ja todella kukoistaa, olla paras versio itsestä?

Omassa voimassa

Kuljin aamulla rantaan, jätin kylpytakin kivelle ja pulahdin veteen. Vedessä, siinä hetkessä tuntui, ettei minulta puutu mitään. Tuntui, etten olisi missään mielummin kuin juuri siinä järviveden ympäröimänä. Kelluin korvat veden alla ja kaikki tuntui täydelliseltä. Noissa hetkissä on läsnä puhdas rauha ja rakkaus. Kun kaikki tuntuu ihmeelliseltä, voi olla kaikesta kiitollinen.

Ajattelin, että voisin painaa mieleen tuon olotilan ja seesteisyyden, ja muistaa sen aina, kun arjessa kaatuu seiniä ja maa vapisee. En vielä osaa aina nähdä haasteissa samaa ihmeellisyyttä tai kulkea tyynenä myrskynsilmässä. Toisinaan puuttuu luottamus siihen, että elämä kantaa ja unohdan, että kaikella on tarkoitus, tai että minun kuuluu oppia vastoinkäymisistä.

On ihanaa, kun ei ole täydellinen vaan saa kasvaa, muuttua ja jalostua- kypsyä ja avautua. Siihenhän pyrin ja sitä tavoittelen, että olen omassa voimassani voimautuneena enimmän osan ajasta. Nyt kesäaamuna, järvessä kelluessani, kaikki oli juuri niin kuin pitää ja tiedän miltä oma voima tuntuu.
Vesi on alitajunnan, puhdistautumisen, rakkauden ja tunteiden elementti. Se on elämän välttämätön edellytys.

Oma voima liittyy rakkauteen itseä kohtaan. Koen, että olisi haastavaa elää omassa voimassa, ellei tunne pyytteetöntä rakkautta sitä kohtaan, mitä on vapaana sieluna ja kehollisena ihmisenä siinä ympäristössä, jossa elää. Itsensä rakastaminen on lempeää hyväksyntää keskeneräisyyttä kohtaan. Itsensä rakastaminen on sitä, että tunnistaa itsensä muiden joukossa jossa näkee jokaisen ihmisen erilaisuuden, erityisyyden, arvon ja oikeuden olemassaoloon. Itsensä rakastaminen on sitä, että uskoo itseensä.

Kiehumispiste

Yritän kirjoittaa jostain, jota en millään meinaa saada näkyviksi sanoiksi. Kirjoitan, koska haluan pystyä itse lukemaan tämän kertomuksen myöhemmin ja muistella heinäkuun ensimmäisiä päiviä vuonna 2020. Tänä kesänä käyn läpi jonkinlaisen metamorfoosin loppuhuipennuksen, siivet jo tuntuvat, mutta eivät ihan vielä kanna. Tunnen oman voiman nousun, mutta en vielä osaa sitä.


Minulle on tarjoiltu mahdollisuus nähdä oma pimeä puoleni ja tunnistaa omia ja muiden ihmisten primitiivisiä tunteita ja reaktioita. Olen myös itse päässyt antamaan tiukkaa, mutta rakentavaa palautetta ja tunnistanut aggression tunteen kehossa. Sen pelottavan tunteen, kun syke nousee, vatsaa kouraisee, kehossa alkaa tuntua vapinaa ja iholle nousee hiki. Sen kun hetkeksi menettää itsensä ja tarvitsee aikaa palautuakseen. Aggression lisäksi tunsin kehossa pelon. En pelästynyt todellista fyysistä vaaraa, vaan sitä kuinka tunsin itseni altavastaajaksi, arvottomaksi ja alistetuksi. Aggressio nousi voimakkaasti siitä, kun tunsin että minut koetetaan mitätöidä, enkä tule kuulluksi. Viikolla todistin perättäisinä päivinä kolme erilaista ja erikoista tapahtumaa, joissa olin osallisena. Eikä tämä ole tietenkään sattumaa.

Entisestä poiketen, olen pystynyt tarkastelemaan tapahtumia etäämmältä. Olen ollut osallisena, mutta nähnyt tapahtumat selkeänä etenevänä prosessina ja pystynyt hallitusti ja hillitysti reagoimaan tai olemaan reagoimatta. En ole lähtenyt riehumaan, syyttelemään tai muutenkaan omalta osaltani pahentanut asioita suutuspäissäni. Tunnen, että omat jalat ovat olleet tukevammin maassa, tai ehkä ne juuret ovat nyt vihdoin tarpeeksi syvällä, jotten kaadu ensimmäisessä tuulahduksessa. Kaikissa tapauksissa paras aseeni on ollut sana, eli olen kirjoittanut tilanteista vastineen sydämen kautta ja luottanut siihen, että vastaanottaja toimii vastuullisesti. Yksi tilanne on jo ratkennut, toiset vielä odottavat.

Se, mikä ehkä hiukan hävettää, on se että olen hiukan jopa nauttinut ristiriidoista. On syntynyt yhteenottoja ja väärinkäsityksiä ihmisten välillä ja niitä on koitettu ratkoa. Osa mukana olleista ihmisistä on toiminut käsittämättömän epäkypsällä tavalla ja äkkipikainen toiminta on vain pahentanut tilannetta. Tässä olisi monille upea oppimisen paikka, jos vaan osaisivat ottaa vastaan. Mukana on ollut myös nuoria, joiden elämänkokemus ei ole riittänyt selvittämään tilannetta yksin.


Näen selkeästi miten on tapoja rikkoa tarpeettoman paljon ihan vain siksi, että ego ei kestä ohjailua tai kuulla sanoja, jotka tulevat sydämestä. Ristiriidat ja riitely ovat mainio tapa puhdistaa energioita, oppia itsestään ja tilaisuus päästää irti pelon synnyttämästä hiljaisesta vihasta. Aggressiot myös paljastavat todellisen minän. Paljastuu, mikä sinua ohjaa, pelko vai rakkaus. Oma voima tulee tutummaksi, kun käytännössä näkee ja tuntee sen uutta synnyttävän laadun.

Vihreä kateudesta

Muistan lapsena olleeni kateellinen heille, joilla oli sisaruksia ja isä perheessä. Minulla oli ihana ja turvallinen äiti, mutta olimme kaksin. Kateus ja kaipuu oli valtava, eikä tilannetta pystynyt mitenkään muuttamaan toiseksi. Minulta puuttui jotain, joka toisilla oli.

Kateus sai kaveriksi riittämättömyyden tunteen, erilaisuuden, epätäydellisyyden ja häpeän tunteet. Vihreä kateuden pilvi varjosti auringon ja kasvoin pieneksi, myös isä- ja miesmalli puuttuivat. Tuolloin 80-luvulla yksinhuoltajuus oli harvinaista ja merkki epäonnistumisesta. Koin olevan huonompi kuin muut. Voin vain arvuutella, miten olen lapsena lukenut ihmisten asenteita, sanomattomia sanoja ja energioita, ja tehnyt niistä päätelmiä tai omanlaisia yhteenvetoja.

Nuorena aikuisena käytin paljon aikaa syyllisten etsimiseen. Elin pitkään aivan kuin jokin olisi voinut muuttaa muistot ja menneisyyden, kielsin kaiken ja keksin selityksiä. Olin vihainen ja rauhaton nuori, itsetunto oli mitätön ja voimakkaat tunteet vaikuttivat olotilaan negatiivisesti. Kuljin itseni vieressä ja hain hyväksyntää olla se joku, jota en tuntenut.

Olen miettinyt hankalien tunteiden ketjuuntumista ja seurauksia. Haastava tilanne tai kokemus aiheuttaa tunnereaktion, joka muuttuu ja kasvaa, ja voi olla hallitsematon. Tunteet ottavat vallan ja ihminen käy läpi henkisen sodan itsensä kanssa. Joskus on helpompi sulkea ja sulkeutua, rakentaa suojamuuri ja pukea haarniska. Joskus tapahtuu ryöpsähdyksiä ja joskus epätoivo vie kaiken. On ihmeellistä elää tunteiden kanssa ja on ihmeellistä tunnistaa tunteet kehossa ja omissa reaktioissa.

Muutamia vuosia sitten lähdin tutustumaan omien omituisuuksieni taustoihin ja juurisyihin. Olin rohkeudesta huolimatta kova jännittämään ja jännittäminen aiheutti haasteita myös työelämässä.

Rosenhoidot avasivat minulle näkymän muistoihin, alitajuntaan ja tunnelukkoihin. Opin tuntemaan itseäni uudella syvällisellä tavalla ja tunnen nyt vapautta, hyväksyntää, rauhaa ja rakkautta itseäni ja muita kohtaan. Elämä tuntuu merkitykselliseltä ja haasteista huolimatta kevyeltä. Suurin tekoni oman hyvinvoinnin eteen on ollut tutustua sisäiseen ja aitoon itseen, siihen pikkutyttöön, joka oli valinnut itselleen suuria haasteita löytääkseen sen kaikkein tärkeimmän. Rakkauden.

Ja aina kun tuntuu, että kotisatama vihdoin siintää horisontissa, tulee uusi aalto. Minä kuitenkin kellun turvallisesti, vaikka välillä keinuttaa oikein kunnolla. Laiva ei ole uppoamassa, tiedän sen. Laineilla tuntee olevansa elossa ja kompassikin toimii. Tähtikartta ei koskaan petä.

Purppuranpunainen pettymys

On tullut aika kohdata ikävät ja vaikeat tuntemukset, tunteet ja olotilat, joita edelleen kuljetan mukanani. En ole tietoisesti vältellyt tunteiden käsittelemistä, mutta tiedostamaton valtava suru on lykännyt surun taustalla olleiden tunteiden käsittelyä. Herkistyminen vaikeiden tunteiden äärelle on ollut monen vuoden prosessi ja siihen liittyy voimakas tunne puhdistautumisesta ja irtipäästämisestä. Haluan nähdä, haluan kuulla ja haluan oman voiman omaan käyttöön. Vanhoja asioita ja tilanteita on tullut spontaanisti mieleen aivan kuin Rosen-hoidoissa. Rosenissa olen aiemmin hoitajan tukemana löytänyt kehoon piiloutuneita tunteita ja päässyt käsittelemään niitä, mutta nyt kaikki tapahtuu itsestään.

Eilen ajaessani Mäntyharjulle tuli valtava itku ja kyyneleitä, niin että oli vaikea nähdä tietä. Oma lapsuus on ollut mielessä ja muistot vahvasti läsnä lähiaikoina. Minulla on kova ikävä äitiä, jota en ole epidemian takia päässyt tapaamaan sairaalaan.

Nyt kun suru virtaa vapaana ja pääsee ulos kehosta, on kai mahdollisuus käsitellä ja vapautua muistakin raskaista tuntemuksista tai ainakin tunnistaa niitä.
Jo tunteiden nimeäminen nostaa häpeän pintaan ja innostun. Nyt ollaan ytimessä ja tästä se purkaminen alkaa:

  1. Purppuranpunainen pettymys. Olen kokenut pettymyksiä ja tullut petetyksi. Pettymys herättää ristiriitaisia tunteita. Enkö olekaan tarpeeksi? Enkö ole arvokas? Missä on selkäranka, missä on rohkeus, uskallus ja toisen arvostus? Miksi omat odotukset olivat niin korkealla, olenko naiivi tai yksinkertainen? Miten näin pääsi käymään?
    Pettymys liittyy läheisesti omiin odotuksiin ja muistuttaa keskeneräisyydestä. Siksi ikävä tunne herättää myös oman itsen soimaamisen. Pettymys saa pettymään omaan itseen ja syyttämään omaa itseä surkeasta arvostelukyvystä, sokeudesta ja heikkoudesta sietää. Ei ole ollut helppoa pettyä, olla petetty, tuntea pettymystä tai hävetä petetyksi tulemista. 


Tunteiden kieltäminen ei ole avain vapauteen. Olen alkanut ymmärtämään, että meistä jokainen tekee sen, mihin juuri nyt pystyy. Se ei välttämättä ole riittävästi suhteutettuna omiin tai toisen odotuksiin, mutta se on panos, johon tulee tyytyä. Tyytyminen on armeliasuutta toista kohtaan, se on myös rakkautta. Rakkautta ja anteeksiantoa ihmisyyttä kohtaan, irtipäästämistä. Joka kerta kun kohtaa vaikean tunteen ja uskaltaa katsoa sitä rauhassa silmiin, yksi umpisolmu aukeaa omasta lankavyyhdistä. Puhun takkujen kampaamisesta tukasta, solmujen avaamisesta lankavyyhdistä ja avaimista omaan itseen. 

Olen saanut tilaisuuden tarkastella ikäviä tuntemuksia ilman lamauttavaa pelkoa. Luulen, että olen pelännyt niin paljon, että olen lopulta oppinut kieltämään ja kieltäytymään vaikeista tunteista. Käsittelemättömät tunteet ovat kulkeneet matkassa pitkään. Niitä ei tule ikävä, vaikka näen kuinka tärkeitä opettajia kaikki tunteet ja tapahtumat ovat olleet. Ilman niitä en olisi tässä tällaisena.

Suurin pelkoni on aina ollut se, että paljastun. Pelko on aivan absurdi, sillä haluan tulla nähdyksi juuri itsenäni ja tällaisena kuin olen. Olen aito, auki ja täysin näkyvä. Minulla ei ole salattavaa, vaikka en kaikille puhukaan henkisyydestä. Olemme kaikki kehollisia henkisiä olentoja. Kun egon hallitsema mieli hiljenee ja rauhoittuu, pääsee sielu näyttäytymään. Näin uskon. Eikä minulle ole väliä, mitä tai miten toinen uskoo, sillä katson rakkaudella ja arvostan ihmistä sellaisena kun hän on. Se on täydellistä. Elämä tarjoaa juuri sen minkä kuuluu ja siitä haluan nauttia, ja ennenkaikkea oppia.

Aamun ihme

Aamuissa on jotain ihmeellistä. Kun saa rauhassa nousta ja olla hetken itsekseen voi kokea rauhan, johon liittyy jotain uutta ja salaperäistä. Mieli on jo utelias, mutta keho ja sielu nauttivat hitaasta hiljaisuudesta, joka hoitaa. Taikaa on myös siinä, että aamun hetki kestää vain muutamia tunteja, eikä sitä voi tallentaa, pidentää tai varastoida. Aamu on lupaus uudesta, lupaus mahdollisuudesta jälleen kerran valita omat sanat ja tapa ottaa elämä vastaan.

Kuinka onnellista onkaan, että maailma tarjoilee meille mitä ihmeellisimpiä hetkiä, tunnelmia ja elämyksiä. Ei tarvitse kuin hetkeksi pysähtyä aistimaan ja ihmettelemään. Saa hyvällä omatunnolla vaan olla ja kokea, imeä voimaa itseensä ja tuntea olevansa osa suurta kokonaisuutta, juuri tässä hetkessä. Aamuissa, keväässä ja nuoruudessa on jotain samaa. Silloin siemen itää.

Seis!

Sanat merkitsevät jotain, mutta niiden merkitys on eri ihmisille eri. Tänään pohdin tunnetta, joka juuri nyt aiheuttaa kehossa ja mielessä hermostuneisuutta, jännittyneisyyttä ja tuntuu, että myös kärsivällisyyttä on vähemmän. Ärsyyntyneisyys puskee läpi ja on tarve olla itsekseen, ettei tartuta muita. Huhtikuinen lumipeite maassa vain pahentaa oloa ja tunnistan, että ulkoisilla tekijöillä on minuun suuri vaikutus. Olotilaan liittyy vapauden puute ja jonkinlainen epätasapaino. Jotain on liikaa ja toista taas liian vähän. Haluaisin jo mennä ja edetä polullani, mutta jokin pidättelee. En ole valmis, vaikka haluaisin olla.

Käyn egon kanssa taas omituista keskustelua. – Olet kykenemätön! – En ole. – Olet hidas! – Aha, mihin on kiire? – Mikä sua pidättelee? – No, minä itse, en tiedä!

Olen elämäni aikana usein rynninyt tilanteisiin ja tapahtumiin ja ottanut tietoisesti isojakin riskejä. Nautin vaaran tunteesta kehossa, adrenaalista veressä. Olen oppinut paljon ja tehokkaasti, sillä opin parhaiten tekemällä. Opin kokeilemalla, kompuroimalla ja kertomalla muille erikoisista käänteistä elämässä. Olin valinnut olla rohkea. Ehkä jokin on muuttunut minussa?

Nyt tuntuu, että olen pysähtynyt ja levossa. Rauhallisen pysähtynyt. Unelias, mutta hereillä. On vaikea tyytyä vain olemaan, odottamaan. Huomaan myös herkistyneen entisestään ja kehossa on vahvoja tuntemuksia. Pelästyn helposti, ärsynnyyn herkästi ja pinnan alla kuplii. Taidan olla hiukan räjähdysherkkäkin.

Tiedän, että kaikki on juuri niinkuin pitääkin olla ja olen siellä, missä minun kuuluukin olla. Hälinä ympärillä saa minut kuitenkin kysymään, mikä minun tarkoitus tällaisena on? Miksi en osallistu enempää? Miksi en ole aktiivinen? Miksi en pysty samaan kuin aiemmin? Mikä on muuttunut ja miksi? Olenko itse vastuussa tästä olotilasta?

Tekemisen tapa täytyy muuttua. Muutos ei tapahdu hätiköimällä. Täytyy oppia sietämään itseään, täytyy oppia sietämään muita. Tämän saan vastaukseksi.

Unelmointi, onko mitään ihanampaa?

Kysyin juuri teiniltä, mitä eroa on haaveilulla ja unelmoinnilla? Haaveilu on hänen esimerkin mukaan kuin irtiotto arjesta, vapaata mielikuvamatkailua mieluisiin paikkoihin tai tilanteisiin ja unelmointi taas on jotain, jonka voisi halutessaan oikeastikin toteuttaa, tuoda todellisuuteen. Niin tai näin, harrastan noita molempia usein ja paljon, ja mielikuvitus tuo arkeen uskomattoman paljon voimaa ja iloa, suoranaista riemua!

Naapurini sanoi, että minulla on hyvä mielikuvitus ja itsekin ajattelen niin, mitä se ikinä tarkoittaakaan. Osaan keksiä, luoda, ratkoa, järjestää, suunnitella, oivaltaa ja innostaa, mutta parasta on se, että pystyn hetken jos toisenkin tuntemaan, miltä silloin tuntuu, kun jokin ihana unelma on toteutunut. Pystyn kuvittelemaan tilanteen ja tunteen todeksi, ja fiilistelemään aivan kuin asia olisi jo totta ja edessäni. Se on ihmeellistä, ja se jos mikä motivoi eteenpäin.

Uskon, että olemme kaikki oman todellisuutemme luojia, ja luominen usein saa alkunsa unelmasta. Deepak Chopran meditaatiohaasteessa tämän päivän lause kuuluu näin:

”Today I embrace my potential to be, do and have whatever I can dream”

Opettele siis unelmoimaan, jos olet sen taidon unohtanut. Ota itsellesi hetki, jossa sinulla on kaikki mitä voit ikinä pyytää tai toivoa. Se täyttää sinut ilolla.

Energiahalaus

Minulla on hämmentävä olotila, joka tuntuu voimakkaana koko kehossa. Tuntuu kuin tarkoitukseni olisi välittää energiaa täynnä iloa, valoa ja rakkautta. Ota se vastaan. Hakeudu rauhalliseen paikkaan ja lue alla oleva teksti muutaman kerran.

Lämpö kietoo sinut halaukseen ja antaa turvaa. Avaa sydäntäsi, ole utelias, et ole yksin. Ole rauhassa, olet vapaa.
Arvaan, että pyörre on aikamoinen ja voi tuntua jopa liian suurelta, vaaralliselta ja hyökkäävältä, mutta älä huoli, se ei satuta. Ota se omalla tavallasi vastaan ja anna energian hoitaa ja parantaa. Nauti. Ole rohkea ja luota hyvään. Tunnista lempeydellä haasteet, kiitä niistä ja päästä irti. Saat tilaa rakkaudelle. On tilaisuus puhdistaa ja puhdistautua. On tilaisuus vaihtaa suru rakkauteen, kipu toivoon ja valoon, ilon oloon koko kehossa. 

Olen pohtinut elämän tarkoitusta ja sitä, mitä minulla voisi olla annettavana muille. Haluan antaa ja auttaa, mutta osata ottaa myös itse vastaan ja olla autettavana.
Olen tavoitellut tilaa, joka tuntuisi luontevalta ja aikaa, jolloin uskaltaisin sanoa ääneen asioista, jotka tunnistan itselleni varmoiksi.
Olen halunnut vältellä leimatuksi tulemista. Olen itsekin leimannut ja tuominnut, ymmärtänyt tahallani väärin. Olen eksynyt, tehnyt väärin ja satuttanut. Omat tekoni ovat satuttaneet myös minua itseäni. Pyydän anteeksi heiltä, joita olen satuttanut ja pyydän anteeksi itseltäni. Olen ollut ymmärtämätön. Haluan oppia, kasvaa ja elää rakkaudessa. Epätäydellinen on täydellistä.