Mikä on totta, ja mikä ei?

Usein pysähtyy pohtimaan kokemaansa, katselee ympärilleen kuin kysyen, näkikö joku muukin sen minkä juuri näin tai koin. Arki on täynnä kokemuksia ihmeistä, sattumista ja synergioista. Asiakkaat tuntuvat tutuilta ja aina löytyy jokin yhdistävä kokemus, tunne tai ihmettelyn aihe.

Vaikka en usko sattumaan ja tiedän, että kaikella on tarkoitus, pohdin toisinaan onko kokemani totta, vai kuvittelenko- leikkiikö joku minun kanssa? Miten voi olla? Miten tämän selittää? Elämä on niin ihmeellistä ja vaikka kuinka paljon tavoittelisin totuutta ja varmuutta, sitä tuskin annetaan. Tunnen iloa ja olen kuin lapsi, joka loikkien hyppää Universumin vaaleanpunaiseen virtaan ja antautuu ihmeiden maailmaan. Täällä saa pitää hauskaa!

Kasvun ihme

Kohtu oli kotini,

äidin kehon suojassa

kasvava ihme, sielu ja selkäranka

Käsi kädessä

tunsin lämmön, silityksen, syvän yhteyden

Maailman tärkein, kaikki minkä voi menettää

Pelokas rakkaus surun sylissä

kärsimyksessä, joka minuun ohjelmoitui

pienestä suureksi, omaksi itseksi

jouduin riisumaan, antautumaan kivussa

kun näkee, ei voi olla katsomatta.

Kärsimys, onko sitä?

Haluaisin kirjoittaa ja heti samaan hengenvetoon tuntuu, ettei mikään sana anna oikeutta sille, mitä haluaisin kuvata. Suuri tyytymättömyyden tunne on ajanut minut nurkkaan, mutta sen sijaan, että olisin häpeissäni epäonnistuneena nurkassa, osaan päästää irti ja vain olen ilman minkäänlaista hätää. Ei minulla ole hätää, vaikka kaikki vanhat rakenteet ympärilläni murtuvat. Tarkkailen ja vain olen. Human being.

Rehellisyys tekee kipeää ja altistaa omalle ja toisten ankaruudelle. Minun täytyy itselleni muistuttaa arvosta, joka jokaisella on, vaikka ei tekisi mitään, vaikkei reagoisi toivotulla tai odotetulla tavalla. Ihminen voi valita miten reagoi, miten asennoituu. Voi etsiä totuutta sisimmästään ja tehdä parhaansa elääkseen sen todeksi kaikista epäilijöistä huolimatta. Ja epäilijöitähän riittää. Se miten häpeä nousee pintaan toisen epäilyn herättämänä, on kiinnostavaa. Häpeä lisää epäilyksiä omia valintoja kohtaan ja heti pian nostaa arvottomuuden tunne päätään. Mitä jos olenkin väärässä, mitä jos toinen näkee jotain minusta, mitä minä en näe? Jos ihminen ei jatkuvasti keskittyisi muihin ihmisiin ympärillään arvioiden ja vertaillen, vaan syventyisi ja tutustuisi omaan itseensä, olisi meillä suurempi vapaus olla sitä mitä olemme. Kuinka monia edelleen hidastaa ja estää energiatasolla ulkopuolinen haastava energia ja pelko hylätyksi tulemisesta? Kuinka oppisimme lempeydellä vahvistamaan itseämme?

Aamulla etsin katseellani kirjaa, jonka sivuilta saisin lohtua uupuneeseen olotilaan ja päädyin lukemaan kärsimyskehosta ja kärsimyksen rakenteesta Echart Tollen Uusi maa-kirjasta. Ymmärsin heti, että olin aktivoinut huomaamattani kärsimyskehon itsessäni ja kulkenut viikkoja aivan sokeana kauheissa tuskissa. Vedin henkeen ja päästin irti kärsimyksestä. Ei enää enempää tätä. Kuinka helppoa olikaan valita toisin!

Ihminen (etenkin maskuliinin ravitsema ego meissä) on ajan saatossa pelon kautta luonut valtavasti kollektiivista vainoharhaisuutta ja kärsimystä. Tietoisuuden kehittyessä tilanne muuttuu, kun saamme kosketuksen sisäiseen feminiiniin voimaan, aisteihin ja herkkyyteen. Epäkohdilta tuntuvat asiat näyttävät meille sen mikä tulee muuttumaan.

Kiitoskirje turhautumiselle

Mitä sinä turhautuminen haluat kertoa?

Kiitos turhautuminen, että saan tunnistaa sinut ja että annat minun kokea tämän tunteen. Kiitos siitä, että annat minun kokea montaa hankalaa tuntemusta samaan aikaan ja että teet kokonaisuuden hahmottamisen ja solmukohdat hyvin vaikeasti avattavaksi. Saan kamppailla järjen tasolla ja estää erilaisia raivostumisen tunteita, jotka kohdistuvat ensin itseeni ja sitten ympäristöön. Kiitos kun annat minun huomata, kuinka syyllistän ihmisiä ympärilläni siitä, etten itse osaa tai uskalla tarttua toimeen. Olen valinnut kärsiä hitaudesta, jonkinlaisesta voimattomuudesta sekä pelosta astua omaan voimaan aitona ja avoimena. Kiitos kun saan kokea itseni näin kömpelönä juuri nyt. Luotan, että siihen on tarkoitus.

Kiitos turhautuminen kun paljastat pelon, joka on verhoutunut upeasti juurillesi ruokkien ja voimistaen kukoistustasi itsessäni. Tunnen elinvoimaisen turhautumisen jonkinlaisena viittana harteillani, joka on kiinnittynyt kireänä vyönä ylävatsani ympäri. Kiitos näistä kehollisista tuntemuksista. Turhautuminen nykii kahteen ellei useampaankin suuntaan > se omalla tavallaan kannustaa eteenpäin, mutta toisaalta estää kaiken liikkeen. Kiitos tunteesta, joka pakottaa ja estää samanaikaisesti, ja upeasti lisää paineen tunnetta koko kehossa. Turhautumisen läheinen kumppani on epävarmuus, kiitos kun tunnistan sen. Koska ei ole varmuutta oikeasta suunnasta tai seuraavasta askeleesta, on heittäytymisen jalo taito paennut ylähyllylle ja saa levätä epävarmuuden lämpimässä syleilyssä nauttien turhautumisen ihmeestä.

Kiitos kun saan kokea maailmaa ihmisenä, sillä vain ihminen ihmiskehossa voi ymmärtää ja elää läpi turhautumisen. Kiitollisena huomaan, että voimakkain turhautuminen herää juuri ennen jonkin uuden syntymää, kenties todellista kukoistusta. Onko turhautuminen sittenkin elintärkeä polttoaine, joka mahdollistaa valtavan ponnistuksen? Merkityksellinen ponnistus ei voi olla turhaa, joten turhautuminen juuri ennen sitä saattaa olla lahja. Kiitos turhautuminen, että saan nähdä sinut nyt eri valossa. Kiitän ja päästän nyt irti sinusta- olet vapaa. Hyvästi.

Kellunnassa

Asiat eivät ole kuten luulen. En tiedä tai tiedosta kuin pienen osan siitä mitä oikeasti on. Näen jotain, mutta minulla ei ole aavistustakaan suuresta kokonaisuudesta kaiken taustalla. Sen minkä ihmisenä hahmotan on himmeä heijastus siitä, mihin olen menossa ja mitä on tapahtumassa. Voin tehdä valintoja, jotka tuntuvat omaehtoisilta, voin antautua virtaan tai taistella vastaan. Voin uhriutua tai pelätä henkeni edestä. Voin myös tuntea hilpeyttä elämän hullunkurisuudesta, heittäytyä ja vaan olla. Olla tekemisen sijaan ja kuunnella itseäni antautuen, koska loppujen lopuksi ei ole muita vaihtoehtoja kuin luottaa, jos haluaa rauhan itsensä kanssa.

En ymmärrä maailmaa. Tunnen tuskaa, koska en edelleenkään tiedä mikä on merkitykseni ja tehtäväni täällä ja tässä kehossa. En tiedä onko vastausta edes olemassa ja onko pohdinta olennaista ylipäätään, sillä on todennäköistä, että ihmisten tulisi keskittyä siihen mitä on, eli elämiseen kaikkine puolineen. Antaa sydämestä ja ottaa vastaan. Mutta mikä on suunta? Senkin taitaa tietää kunhan vaan suostuu kuulemaan itseään… Tulisi hyväksyä, luottaa, antautua ja uskoa-olla välillä hiljaa ja malttaa.

Kysymys onkin, tiedostaako taivasväki ollenkaan, kuinka haastavaa ja jähmeää elo ihmiskehossa on? Mieli hämmentyy helposti ja alkaa tuottaa pelonsekaisia mietteitä ja eksyy ensimmäiseen mutkaan. Meidät on ohjelmoitu lapsesta näkemään vain se minkä silmillään suodattaa. Kun oppii sulkemaan silmät näkyvälle maailmalle, alkaa todellinen seikkailu, matka tiedostamineen.

Millainen maailma olisikaan, jos meitä olisi ohjattu ja kannustettu näkemään henkisillä aisteilla lapsesta saakka.

Valoa

Olen ihanan korkeissa energioissa juuri nyt ja iloitsen siitä kovasti. Ehkä jähmetys ja jumitus vihdoin päästävät minut otteestaan ja saan otettua uusia askelia kohti unelmia. Olen tehnyt paljon sellaista, joka ei juurikaan näy ulospäin ja osallistunut hyvinkin aktiivisesti muutoksen luomiseen. Muutos on alkanut sisältäpäin, joka näkyy vähitellen ulospäin. Nyt jälkikäteen ajatellen suurin osa sisäisestä jumpasta on tapahtunut kuin vaistonvaraisesti ja vaikka usein sanon jopa ääneen, etten osaa kääntyä sisäänpäin, olen tainnut olla jo pidemmän aikaa hyvinkin tietoinen hiljaisesta tiedosta hiljaisuudessa. Lost in translation.

Valon jakaminen rakkauden, ystävyyden, ilon muodossa ympärilleni on harrastukseni- siinä ei ole kuukausimaksuja eikä ryhmäpainetta. Palaute on välitöntä ja ihanan palkitsevaa, vaikka en sitä palautteen vuoksi teekään. On kuin lataisi toisen, antaisi lisähappea, nostaisi taakan toisen selästä tai lainaisi kenkiään jäisellä tiellä paljain jaloin kulkevalle. Valon jakaminen, levittäminen ja kasvattaminen on minun yksinkertainen tehtävä, mutta en ole ollut lainkaan tyytyväinen tähän, vaan halunnut aina lisää tehtäviä ja lisää kokemuksia, lisää kaikkea enemmän!

Nyt yli kahden vuoden ajan olen koonnut palapeliä ison kokonaiskuvan ymmärtämiseksi ja kiukutellut universumille. Olen kieltäytynyt antautumasta, suostumasta, luottamasta ja kamppaillut oman kehollisen kömpelyyteni kanssa oikein olan takaa. Tunteisiinkaan en ole tyytyväinen, vaan vaatinut enemmän iloa ja naurua yleisen happamuuden vastapainoksi. Olen pienentänyt itseäni, pyrkinyt olemaan vähemmän, koska olen aina kokenut olevani liikaa tai vääränlainen, liian tehokas, liian nopea, liian utelias.

Nyt näen miten sydän on ohjannut minua valinnoissa ja auttanut minut pois ympäristöstä, jossa ei voi kukoistaa ja tavoitella parasta versiota itsestään. Taitaa olla loppuhuipennuksen aika ja vaikka epäilen, luotan että löydän tavan olla palveluksessa juuri sillä minun omalla vahvalla tavallani. Siihen olen valmistautunut ja siihen minua on valmisteltu.

On valon aika. Saattaa häikäistä, mutta älä turhaan pelästy. Kun ihminen saavuttaa valon, varjot katoavat. Valolla ei ole varjoa.

Kesä

Iloitsin kesän tulosta pitkän aikaa alkuvuodesta alkaen ja miten kävi? Olin aivan pökerryksissä valosta, väreistä, energian intensiteetistä ja vauhdista. En tiedä olenko ikinä ennen ollut näin iloinen elokuusta, mikä sekin tarjoili pelkkiä haasteita ensimmäiset viikot.

Kesäkuu alkoi ihanasti matkalla mieheni synnyinseuduille Romaniaan. Olimme löytäneet useamman maagisen kohteen, jossa halusimme vierailla ja kiertomatka oli huikea. Karpaatit tekivät taas syvän vaikutuksen ja muutamat ihmeelliset pyhät paikat muuttivat minussa jotain. Osa sydämestä kuuluu noille Sonan pyramideille ja kultaiseen kaupunkiin vuoristossa (Sarmizegetuza). Paikat ovat kertakaikkisen lumoavia.

Kotiin palattuamme nuoriso kirmasi kesälaitumille kavereidensa kanssa ja mies jatkoi töiden tekoa kotitoimistolla.

Tuntuu, että upposin itseeni ja eksyin syvyyksiin. Ei ollut mitään ulkoista syytä olla niin kipsissä, mutta jumissa olin ja tilanne vaan paheni heinäkuussa. Tunsin kiukkua, syvää turhautumista ja elämä tuntui täysin merkityksettömältä, en pystynyt nauttimaan mistään kuin pienen hetken. Lukko oli totaalinen enkä muuta keksinyt kuin lukeminen ja podien kuuntelu. Alkoi kirjojen ahmiminen ja vuokrasin itselleni viikoksi mökin Heinolasta, koska oma työhuoneeni ei ole kesäisin käytössäni. Karkasin hiljaisuuteen koiran kanssa ulkoilemaan, lukemaan ja kirjoittamaan. Yksin. Elin läsnäolon tilassa viikon, kuuntelin Tommy Hellstenin uusinta kirjaa ja sain vihdoin kiinni virtauksen tunteesta. Tunne eksymisestä helpotti.

Nyt jälkikäteen ajateltuna, taisin kokea jonkinlaisen dark-night-of-the-soul-ilmiön, joka huipentui aivan kaoottiseen elokuun leijonaporttiin ja täysikuuhun. Elokuun alku pakotti todellakin polvilleen ja katsomaan kaikki kuitit taskussa. Osan poltin, osan rypistin ja osan liimasin näkyväksi tauluksi seinälle, yhteen pyyhin kyyneleet ja niistin. Sellainen upea aloitus syntymäkuukaudellani. Huh.

Sisäinen viisaus

Kvanttihypnoosihoitajana pääsen kuulemaan ihmisten korkeimman tietoisuuden ääntä. Hoidoissa hiljainen viisaus tulee kuulluksi oman puheen kautta ja tuon äänen kuuleminen muuttaa ihmistä. On kuin avaisi oven omaan itseen tai tutustuisi siihen osaan itsessä, joka todella tuntee sinut, mutta joka on sinulle pysynyt mysteerinä. Se on sinun erityisyys, joka on piilotellut tunteissa, haaveissa ja intuitiivisessa toiminnassa.

Jos hoidot muuttavat asiakasta, ne muuttavat myös minua. Ihmisten tarinat, kokemukset ja tunteet koskettavat ja avaavat jotain. Tunnen tulevani paremmaksi ihmiseksi hoito hoidolta. Koen pystyväni paremmin ja paremmin kuulemaan omaa sydämeni ääntä ja pysymään omassa voimassa. Ihmisenä olemisen ihmeellisyys näyttäytyy selkeämmin tarkoituksen mukaiselta ja tiedostan oman itseni isossa kokonaisuudessa. Ymmärrän olevani samaan aikaa suuri ja tärkeä, mutta myös hyvin pieni ja merkityksetön. Näitä molempia samaan aikaan.

Kun kuulen toisen äänen sielun tasolla, minussa herää ilo. Näen ihmisen ulkoisen olemuksen ja kuulen puheen ohella sanojen takana vaikuttavat tunteet. Sanat ja tunteet yhdistyvät sielun sanomaksi, jota on ihmeellistä vastaanottaa. Uskon olevani ehjä peili, josta on hyvä itseään peilata ja samalla tulla täydellisesti nähdyksi ja kuulluksi. Tuollainen kohtaaminen tekee meistä parempia, ehjempiä ja etenkin iloisempia.

Rannalla

Kuljin tänään meren rantaan. Haistoin ensimmäistä kertaa talven jälkeen meren ja tuoksu huumasi mut täysin. Hämmästyin kuinka paljon jokin asia heräävässä luonnossa voi vaikuttaa minuun. Olo oli kuin olisin saanut jonkin ison lahjan tai jotain upeaa olisi tapahtunut. Ostin kioskista kahvin ja istuin kahvimuki kourassa rannassa ja hengitin onnea. Ilmaista onnea. Latauduin yksin siitä syystä, että sain tuijottaa tyynen meren pintaa auringossa ja haistaa meren nenässäni. Ihminen ei tarvitse paljoa onneen.

Eksynyt löytää

En ole saanut rauhaa olla itsekseni ja olo on rikkonainen. Arki perheen kanssa pitää huolen siitä etten mitenkään pysy läsnäolon tilassa, en ole vielä tarpeeksi vakaa. Tunnistan etäisen kaipuun luostarin rauhaan. Päivän rutiinit jaksottaisivat arkea ja koko elämä oli yhtä suurta harjoitusta. Portugalissa vierailimme luostarissa, joka tuntui tutulta, taisin jossain elämässä pakoilla siellä elämää. Sielunmaisemani on ikuisesti tuolla Atlantin rannikolla missä dinosaurusten jäljet näkyvät rinteessä.

Koitan ravistella itseäni irti kiltin tytön mallista. Poisoppiminen on uuden oppimista vaikeampaa, sillä koko olemisen tapa on kietoutunut opitun ympärille. Minulla ei ole kiltteyttä vastaan mitään, mutta minulla se perustuu oman äänen hiljentämiseen. En ole saanut olla äänessä lapsena, eikä minua ole kuunneltu. Ajatteluani ja puheitani on hävetty, vaikka olin aivan lapsi. Minulle on naureskeltu, vaikka olen ollut oikeassa. Äiti kantoi valtavaa häpeän viittaa ja olin tuon viitan suojeluksessa. Häpeä piti huolen siitä, ettei minullakaan ollut oikeasti mitään asiaa tai ääntä. Tuosta häpeästä pyristelin irti muutama vuosi sitten kurssilla, mutta ääneni on vieläkin vaimea etenkin kun ole yksin itseni kanssa. Itselleni on edelleen epäselvää millaista oma voimani on ja mitä sillä kuuluu tehdä. Näen itseni vain peilaamalla toisiin. Läheiset näkevät minut paljon vahvempana ja itsevarmempana kuin miksi itseni sisäisesti tunnen. Tuo joka kerta hämmentää. Olenko siis vahva vai en? Kumpi on oikeassa, minä vai peilikuva?

Kun kirjoitan, en oikeasti puhu niillä sanoilla joilla haluaisin. Kirjoitan sitä mikä tuntuu sovinnaiselta. Kaikki tämä tapahtuu vahingossa, en halua olla epäaito. Olen aidosti ohjelmoitu olemaan tällainen. Ja vaikka pelko on tuntunut vieraalta jo pitkään, luulen, että pelko ohjaa minua rakkauden sijaan. Ehkä tämän ääneen sanominen on osa kamppailua, jota sisäisesti juuri nyt käyn. Kuinka paljon teksti tai ääneni muuttuu, kun olen aidosti rakkaudessa elävä puhdas Selina? Koska haluan ymmärtää, olen kiinnostunut näkemään tämän kokonaisuuden tarkoituksen ja merkityksen. Miksi ihminen ohjelmoitaisiin olemaan joku toinen ja pakotettaisiin sitten löytämään takaisin itsensä luo? Miksi eksyy ja harhailee hyvän osan elämästään toisten poluilla rikkomassa itseään? Onko eksyttävä, jotta näkee oikean ja oman, jotta tunnistaa syvimmän olemuksensa omaksi? Kuljemme raamatun poluilla, sillä juuri tällaisia tarinoita ja vertauskuvia Jeesus käytti.

Alkaa tuntua siltä, että on todella eksyttävä ja tunnettava itsensä eksyneeksi (kauhu, epätoivo, yksinäisyys, syvä kuolemanpelko), ja kun tuolta pystymetsästä lopulta löytää takaisin heimonsa luo, löytää samalla myös itsensä (oma voima, pystyvyys, itsensä rakastaminen, yhteisöllisyys, ilo, nöyryys, onnistuminen).

Elämän tarkoitus taitaa olla eksyä, etsiä ja löytää. Ihminen eksyy, koska ei tiedä minne on menossa. Kartta on kädessä, mutta ei ole selvää missä kohtaa karttaa seisoo. Kun tarpeeksi kauan kiertää kehää ja törmää samoihin maisemiin ja tapahtumiin, alkavat karttamerkit avautua. Kun karttaa osaa lukea, voi alkaa piirtää omaa karttaa, luoda omia polkuja ja auttaa muita eksyneitä lukemaan merkkejä.