Kesän ääniä

Kuuntelin Secret Garden-yhtyeen musiikkia autossa. Tiettyihin kappaleisiin on tallentunut erilaisia tunnetiloja ja kun kappale alkaa, nousee tuo tunne pintaan. Yhteen niistä on tallentunut äidin muisto. Kuuntelin kappaletta äidin kuoltua ja annoin surun tulla. Se oli niin puhtaan kaunista. Nyt kappale muistuttaa minua äidin rakkaudesta ja tuo surun sijaan kiitollisuuden pintaan. Kiitollisuus on puhdasta rakkaudellista voimaa. Se on minussa. Olen tässä, elän omaa uniikkia elämääni ja vielä on paljon haaveita toteuttamatta. On toivoa ja kaikki on mahdollista. Haluamisen sijaan elän suuren osan ajasta läsnäolon tilassa ja sallin lempeydellä sen mikä on.
Kesällä valo tuo keveyden arkeen. Merenrannassa voin hengittää ja tunnen olevani kotona. Aurinko, kuuma kallio, linnut ja meren tuoksu. Muuta en tarvitse tunteakseni itseni ehjäksi. Kesäisen rannan ääniin on tallentunut vapautta, iloa, rauhaa ja kotoisuus. Se kohta, missä vesi silittää rantakalliota, se on minun kolminaisuuden lempipaikka. Paras paikka luonnossa, jonka tiedän.

#soukanranta

Opeta, niin opit

Kuinka moni opettaa sitä, mitä ei itse osaa? Sanotaan, että opettaminen on paras tapa oppia. Heräsin vahvaan ajatukseen, että minun ei tarvitse osata sitä mitä opetan. Kuulostaa hassulta, mutta tuntuu oikealta.

Äitinä ohjaan lapsiani tekemään ja toimimaan siten, mikä tuntuu oikealta. Oikean valitseminen ja sen mukaan toiminen saattaa kuitenkin olla niin haastavaa, ettei se käytännössä toteudu syystä tai toisesta. Tuntuu kuitenkin, että antamalla ohjeen, pääsee lähemmäs tapaa, joten toivoisi itsensä toimivan vastaavanlaisessa tilanteessa. Ajattelu ja sen sanottaminen jalostaa siis myös tulevaa tekemistä jollain tasolla. Opetan itse itseäni.

Mutta miten paljon ympäristö ohjaa (ja pakottaa) meitä toimimaan toisin, kuin miten itse toimisi täydessä vapaudessa? Kuinka moni edes tunnistaa toimineensa vastoin omaa sisäistä ääntään? Voiko toiseen luottaa, jos on toistamiseen pettänyt itsensä? Kuinka monella on haasteena luottaa itseensä, ja mitä se edes tarkoittaa? Onko syvää luottamusta ennen kuin on antautunut sille mitä ja kuka aidoimmillaan on?

Sisäinen vahvuus

Viisaiden ystävien kanssa saa pohtia ja kuunnella omaa ääntään. Ymmärrys itsestä lisääntyy hyvien peilien avulla ja omaa ääntään kuunnellen. Täysikuu toi vanhoja ikäviä muistoja pintaan ja ensin tarkastelin niitä selkeästi vihastuneena ja kokien epäoikeudenmukaisuutta, kunnes sain kiinni tapahtumien tarkoitusperistä.

Tapahtumat ovat olleet kaikille niihin osallistuneille opastusta ja ohjausta parhaimmillaan. Voiko ihmistä mitenkään muuten paremmin auttaa näkemään itsensä, kuin tarjoamalla tunnepitoisia ja rankkoja tapahtumaketjuja, joissa kokee kaikkia mahdollisia tunteita syvästä pettymyksestä uskomattomaan onnistumisen tunteeseen? Vasta nyt monen vuoden jälkeen ymmärrän olla kiitollinen ja näen suuren kuvan. Sain juuri sen, mitä tarvitsin uuden askeleen ottamiseen ja pääsin lähemmäs sitä, kuka todella olen. Yksi verho laskeutui edestä ja omakuva tarkentui. Miten upeaa!

Olen vuosia toistanut, että elämme elämää oppiaksemme. Olen itsekin opetellut, harjoitellut ja lukenut paljon. Etsinyt viisautta kirjoista järjen kautta, harjoitellut ja halunnut ymmärtää. Ajattelua seuraa sana, mutta vasta kun ajatus ja sana muuttuvat teoiksi ja syntyy kokemuksia, alkaa uuden luominen ja todellinen oppiminen.
Koen, että elämme läpi erilaisia kokemuksia muistaaksemme keitä syvimmillään ja aidosti olemme. Kokemukset auttavat riisumaan suojia, joita on täytynyt kasvattaa selvitäkseen ihmiskokemuksesta tällä planeetalla. Kun ihminen jossain kohtaa elämässään näkee pilkahduksenkin siitä suuruudesta, kuka tosiasiassa on, alkaa sisäinen vahvistaminen ja vahvistuminen. Sisäinen vahvuus on tasapainoista vapautta ilossa. Tuo sisäinen vahvuus on valoa, jota alkaa tietoisesti vaalia ja hoitaa. Se on valoa, joka vapauttaa ihmisen antautumaan itselleen.

#omapiha

Tahmea toukokuu

Pienet versot, silmut ja taimet ammentavat kasvuvoimaa maasta. Maaperä, johon syksyn lehdet ovat talven ajan maatuneet, mahdollistaa uuden kasvun ja kukoistuksen. Kasvuvoiman noustessa, nousevat pintaan myös talven levänneet, syksyllä maahan hautautuneet haasteet. Näet vanhan uudessa asussa, uudella tavalla ja voit levänneenä nyt kohdata kivut, murheet ja sen mikä on valmiina irtipäästämiseen ja anteeksiantoon.

Ei ole sattumaa, että keväisin tehdään eniten itsemurhia, tai että monet kokevat kevätmasennusta ja alakuloa. Aurinko valaisee pimeät nurkat, paljastaa likaiset ikkunat ja peilaa vanhaa uuteen. Keväällä on aika miettiä mitä vielä kantaa mukanaan ja mistä olisi jo valmis luopumaan. Kevät haastaa uudistumaan, järjestelemään ja puhdistautumaan. Puhtaalle perustalle on hyvä kylvää uutta ja mieluisaa, jotain sellaista, joka kuvastaa sinua parhaiten tässä hetkessä ja jonka kasvua haluat seurata ja ravita.

Kaipuu

Olen katsellut aamusta lähtien näkyvää maailmaa kaipauksen silmin. Kaipaan jotain, mikä ei ole vielä ajankohtaista, mutta jonka tunnen ja tiedän olevan tulossa.
Näen kuinka yhteiskunta muuttuu joustavammaksi ja ymmärrys lisääntyy myös tekojen ja päätösten tasolla. Näen, kuinka tulevaisuudessa hyvinvointi perustuu ihmisten todelliseen vapauteen. Muuta kestävää tapaa ei taida olla.
Ihmiset haluavat lähtökohtaisesti hyvää toisilleen, haluamme olla hyödyksi, tehdä hyvää, oppia ja etsiä tapaa kukoistaa omana vahvana itsenämme ja yhdessä. Mitä enemmän ihmiset heräävät tarkastelemaan omaa elämäänsä ja kuulevat sisintään, sitä suurempi paine tulee positiiviselle muutokselle. Muutoksen tarve läpinäkyvyydelle, oikeudenmukaisuudelle, yksinkertaisuudelle, helppoudelle ja palveluille, jotka perustuvat siihen, että meistä jokainen on erityinen, tärkeä ja arvokas. Ihmisten voima aletaan nähdään mahdollisuutena, ei uhkana yhteiskunnalle. Ketään ei haluta pakottaa, ohjata liikaa, velvoittaa, nujertaa tai sokeuttaa, enää ei tarvitse. Ihmiset oppivat ja osaavat valitaitsensä parhaaksi sydäntään kuunnellen. Yhteiskunnallinen kehittäminen perustuu ymmärrykselle, että meissä kaikissa on mieletön voima ja potentiaali, joka haluaa tulla näkyviin ja luoda merkityksiä.

Maanantai on perusluottamuksen päivä. Luotan pehmeiden ja rakkaudellisten arvojen nousuun.

Kevättulva ja ensimmäiset pääskyt

Ilossa ilon kautta

Kirjoitin rentoutusjoogan jälkeen itselleni viestin, jonka tänä aamuna löysin uudestaan. Siinä lukee: ” Vain vapaa voi elää ilossa ilon kautta iloisena. Ilon hinta on vapaus”

Jossain kohtaa ajattelin olevani vapaa, kunnes suuri suru ja taivasikävä paljasti minulle, etten tiennyt vapaudesta paljoakaan. Kokemus sai minut ajattelemaan, ettei ihminen ikinä voi kokea todellista vapautta, sillä sielu on kehossa kiinni, kunnes kuolema vapauttaa sen. Keho mahdollistaa ihmisenä kulkemisen, mutta se myös sitoo meitä, luo mahdollisuuksien lisäksi rajoituksia.

Luulen, että on kuitenkin tärkeää iloita näennäisestä vapaudesta ja keskittyä löytämään se mikä todella koskettaa ja liikuttaa sinua. Tunnistan nuo asiat ja hetket kyynelistä. Kyyneleet eivät aina näy, mutta ne tuntee. Noissa hetkissä ollaan tärkeän äärellä ja kun tarkasti sydämen kautta katsoo, voi löytää jotain kallisarvoista. Ihmisen tulee ensin löytää itsensä, ennen kuin tietää mitä oikeasti etsii ja kaipaa elämäänsä. Mitä ovat ne asiat, jotka todella ravitsevat sinua? Mitkä asiat saavat sinut hykertelemään ja tuntemaan pyyteetöntä iloa ja kiitollisuutta siitä, että saat hengittää maan tomuja tässä ja nyt? Kun ilo löytyy, löytyy myös vapaus. Vapaus tehdä ja toimia. Ilo luo vapaudentilan ja vapaus ruokkii iloa. Se on kahden kauppa se.
Valitse ilo, niin saat vapauden olla Sinä.

#berlin

Parantavat unet

Olin unessa kahvilanpitäjänä jossain isommassa koululaitoksessa tai organisaatiossa. Olin kokenut onnistumisia ja tehnyt paljon hyvää makrotasolla, juuri sellaisia pieniä asioita, joiden arvoa ei voi laskea tai edes nähdä, ellei oma tietoisuus mahdollista sitä. Asioita, jotka koetaan vain sydämellä.

Unessa saan potkut. Minun ei anneta koittaa korjata tapaani tehdä, minua ei kuunnella, minulle ei anneta toista mahdollisuutta ja potkuja on suunniteltu jo kauan ennen itse irtisanomista. Joku kollega tulee puolustamaan, mutta luovuttaa jo heti alkuunsa, jottei oma asema kärsisi. Ympärille kokoontuu kuin haaskalle toisia ihmisiä, jotka haluavat hyötyä lähdöstäni, he kaivavat laukkuani ja minä estelen. Lähden suoraselkäisenä, mutta palaan vielä raunioille pyytämään työtodistusta. Lupaavat lähettää sen kotiin seuraavalla viikolla. Minulla ei enää ole arvoa, minulle käännetään selkä. Mene nyt vaan. Kiusallista. Häpeää.

Irtisanomisissa auktoriteetteja on aina enemmän kuin yksi. Yhdessä he ovat vahvempia, sinä olet yksin. Suunnitelmat on tehty valmiiksi, perustelut ovat kuin kiveen hakattuja. Ilmapiiri on kylmä, tunteita ei sallita. Tahti on nopea, jotta kiusallinen tilanne menee nopeasti ohi. Kaikki ihmisyys on kadonnut, vain jäykät kehot ovat läsnä tyhjinä, itse sieluun ei saa yhteyttä. Raukkamaista. Tuntuu kauhealta. Et ole mitään. Olet täydellisen epäonnistunut.

Uni on kuin suoraan kvanttihypnoosi-istunnosta. Täynnä todellisia tunteita, muistoja, tilanteita, seurauksia, värittyneitä näkymiä todellisuuden tapahtumista. On ihmeellistä saada purkaa turhautumisia unien kautta näin selkeällä tavalla.

Olen aina kokenut epäoikeudenmukaisuuden voimakkaasti. Epäoikeudenmukaisuus on jotain, joka trikkeröi minua enemmän kuin ehkä mikään muu ihmisen toiminta. Ignooraus, sinua ei nähdä eikä kuulla, olet pakotetusti heikommassa asemassa, olet väärinymmärretty, typerys, et saa puolustautua, sinuun ei luoteta, olet näkymätön, arvoton, vähemmän… onhan tässä jo aika monta tekijää, jotka on ihmeellistä ja etenkin tärkeää saada näkyviin.

Oma puhdas voima nousee. Se nousee ja tulee näkyviin, kun kaikki salaisuudet on paljastettu ja käsitelty. Oman voiman saan käyttöön kun on antanut anteeksi ja päästänyt irti. Suostunut, antautunut, hyväksynyt, luottaen siihen, että elämän virta kannattelee ehdoitta. Minä riitän, mutta voinko luottaa?

Pyhä prosessi

Myrskyn jälkeen on tyyntä. Olen järjestellyt työhuoneella ja tehnyt löytöjä kirjahyllystä. Siivoaminen maadoittaa ihanasti ja puhdistaa tilan energiaa.

Äitini tuli tosi lähelle ja mieleen monella eri tavalla aamupäivällä. Vasta juuri tajusin, että tänään on tasan 6kk hänen kuolemasta. On ihmeellistä tuntea hengen läsnäolo ja rakkaus tuolta puolen. Saan vihdoin päästää irti, hän päästää irti ja siemen itää.

Tunnen voimakkaasti kuinka on uuden aika, kuinka jotain ihanaa on syntymässä, ja kuinka enemmän ja enemmän uskallan ja osaan päästää irti. Irtipäästäminen ei ole luovuttamista, se on suostumista. Suostumista johonkin, joka paljastaa sinun todellisen minän. Haluan nähdä alkuperäisen minäni, haluan riisua kaikki suojat, maskit, roolit, ehdollistumat ja paljastua. Se tuntuu maailman tärkeimmältä asialta juuri nyt.

Tuntuu ihmeelliseltä, että minussa on vieläkin jotain, mikä on piilossa. Jotta voi olla puhtaasti se, kuka on, on päästettävä irti, suostuttava ja antauduttava. Olen tuolla matkalla ja olen turvassa. Se, että on tärkeitä asioita, maistuu elämältä.

Who am I without an effort?

Pieni typerä ihminen

Mä vierastan hartautta puhuttaessa elämästä, elämän tarkoituksesta, energioista tai ylipäätään ihmisenä olemisesta. En ole hiljainen tai säyseä. Olen tulinen, äkkipikainen ja suora. Olen äänekäs, kiroilen usein ja meuhkaan purkaakseni turhautumista elämää kohtaan. Olen tunteellinen ja täynnä voimaa oleva pieni ja typerä ihminen. Ihminen ei voi olla muutakuin pieni ja typerä. Ihminen on aina typerä, vaikka olisi kuinka viisas ja kokenut. Ihminen on vain ihminen. Vain. Olen vain ihminen. Yksi meistä typeristä.

Mä olin oikeasti ajatellut, että minullakin olisi täällä jokin tärkeä missio ja tehtävä. Ajattelin syyttää tästä harhasta egoani, se saa ottaa syyt niskoilleen ja tarkastella erillisyydestä omaa pienuuttaan. Mä en ole mitään erityistä, paitsi itselleni ja sekin tunne on ollut vain siksi, että jaksaisin puskea eteenpäin mitättömyyden ja merkityksettömyyden suossa. Ajattelen kuin masentunut ihminen, olematta kuitenkaan yhtään masentunut. Diagnoosin saisi varmasti helposti.

Viime viikon olen leijunut korkealla. Nyt tulin sieltä alas rytinällä. Kaikki luulot on otettu pois. Siihenkin on varmasti syy ja opetus. Mutta haluanko osallistua tähän leikkiin? Onko muita vaihtoehtoja? Voinko mä valita? Miten se kuuluisa vapaa tahto?
Mua siis kertakaikkiaan tympii ihmisyys just nyt aika rankasti. Se, että olen yksin. Se, että en kuule sisäistä ohjausta. Se, että olen tällainen, ja että nämä ovat oikeasti mun tunteita ja sanoja. Eihän tällaista halua kukaan synnyttää tai julkaista.
Mustavalkoiset vastakohdat lyövät päin naamaa isolla otteella. Mä koitan pysyä tarkkailijana tässä tarinassa ja ottaa välimatkaa. Voiko omasta elämästä ottaa lomaa? Voinko vaihtaa kanavaa tai sulkea lähettimen. Eiköhän tämä ollut tässä. VMP!

Kuvittele tähän joku ruma kuva.

Sisäinen ohjaus, onko sitä?

Olen venkoilut koko viikon kahden välillä, ihanan rauhan ja pienen levottomuuden rajamaastossa. Sisäänpäin kääntyminen on jotain, joka tuntuu työläältä ja taitaa silti olla ainoa, joka oikeasti tuo sisäistä tilantuntua. Olen opetellut hiljentymistä. Hiljentyminen tapahtuu kuin itsestään, kun teen kvanttihypnoosihoitoa tai energiahoitoa. Siinä toisen läsnäolo ja yhteys luo pyhän tilan, jossa on luontevaa vain olla. Oleminen ravitsee.

Sisäinen ohjaus terminä tuntuu vieraalta. Luulen, että olen aina ohjautunut sisältäpäin, enkä siksi saa kiinni termistä. Mulle on aina ollut aika selvää, mikä on oikein tai hyväksi mulle. Olen aina tehnyt valinnat tunteella ja oman arvomaailmaa kuulostelen. Mun on ollut tosi tärkeää pystyä katsomaan itseäni peilistä. Ovia on avautunut ja ovia on sulkeutunut. Olen tehnyt oikein ja mua on rankaistu siitä. Monesti. Se vieläkin välillä mietityttää. Se kertoo siitä, kuinka pieniä ihmiset ovat ja kuinka sokeita olemme. Sokeita rakkaudelle. Sokeita itsellemme. Sokeita sille, keitä me oikeasti olemme ja kuka meitä ohjaa.


#porkkalanniemi