Rannalla

Kuljin tänään meren rantaan. Haistoin ensimmäistä kertaa talven jälkeen meren ja tuoksu huumasi mut täysin. Hämmästyin kuinka paljon jokin asia heräävässä luonnossa voi vaikuttaa minuun. Olo oli kuin olisin saanut jonkin ison lahjan tai jotain upeaa olisi tapahtunut. Ostin kioskista kahvin ja istuin kahvimuki kourassa rannassa ja hengitin onnea. Ilmaista onnea. Latauduin yksin siitä syystä, että sain tuijottaa tyynen meren pintaa auringossa ja haistaa meren nenässäni. Ihminen ei tarvitse paljoa onneen.

Eksynyt löytää

En ole saanut rauhaa olla itsekseni ja olo on rikkonainen. Arki perheen kanssa pitää huolen siitä etten mitenkään pysy läsnäolon tilassa, en ole vielä tarpeeksi vakaa. Tunnistan etäisen kaipuun luostarin rauhaan. Päivän rutiinit jaksottaisivat arkea ja koko elämä oli yhtä suurta harjoitusta. Portugalissa vierailimme luostarissa, joka tuntui tutulta, taisin jossain elämässä pakoilla siellä elämää. Sielunmaisemani on ikuisesti tuolla Atlantin rannikolla missä dinosaurusten jäljet näkyvät rinteessä.

Koitan ravistella itseäni irti kiltin tytön mallista. Poisoppiminen on uuden oppimista vaikeampaa, sillä koko olemisen tapa on kietoutunut opitun ympärille. Minulla ei ole kiltteyttä vastaan mitään, mutta minulla se perustuu oman äänen hiljentämiseen. En ole saanut olla äänessä lapsena, eikä minua ole kuunneltu. Ajatteluani ja puheitani on hävetty, vaikka olin aivan lapsi. Minulle on naureskeltu, vaikka olen ollut oikeassa. Äiti kantoi valtavaa häpeän viittaa ja olin tuon viitan suojeluksessa. Häpeä piti huolen siitä, ettei minullakaan ollut oikeasti mitään asiaa tai ääntä. Tuosta häpeästä pyristelin irti muutama vuosi sitten kurssilla, mutta ääneni on vieläkin vaimea etenkin kun ole yksin itseni kanssa. Itselleni on edelleen epäselvää millaista oma voimani on ja mitä sillä kuuluu tehdä. Näen itseni vain peilaamalla toisiin. Läheiset näkevät minut paljon vahvempana ja itsevarmempana kuin miksi itseni sisäisesti tunnen. Tuo joka kerta hämmentää. Olenko siis vahva vai en? Kumpi on oikeassa, minä vai peilikuva?

Kun kirjoitan, en oikeasti puhu niillä sanoilla joilla haluaisin. Kirjoitan sitä mikä tuntuu sovinnaiselta. Kaikki tämä tapahtuu vahingossa, en halua olla epäaito. Olen aidosti ohjelmoitu olemaan tällainen. Ja vaikka pelko on tuntunut vieraalta jo pitkään, luulen, että pelko ohjaa minua rakkauden sijaan. Ehkä tämän ääneen sanominen on osa kamppailua, jota sisäisesti juuri nyt käyn. Kuinka paljon teksti tai ääneni muuttuu, kun olen aidosti rakkaudessa elävä puhdas Selina? Koska haluan ymmärtää, olen kiinnostunut näkemään tämän kokonaisuuden tarkoituksen ja merkityksen. Miksi ihminen ohjelmoitaisiin olemaan joku toinen ja pakotettaisiin sitten löytämään takaisin itsensä luo? Miksi eksyy ja harhailee hyvän osan elämästään toisten poluilla rikkomassa itseään? Onko eksyttävä, jotta näkee oikean ja oman, jotta tunnistaa syvimmän olemuksensa omaksi? Kuljemme raamatun poluilla, sillä juuri tällaisia tarinoita ja vertauskuvia Jeesus käytti.

Alkaa tuntua siltä, että on todella eksyttävä ja tunnettava itsensä eksyneeksi (kauhu, epätoivo, yksinäisyys, syvä kuolemanpelko), ja kun tuolta pystymetsästä lopulta löytää takaisin heimonsa luo, löytää samalla myös itsensä (oma voima, pystyvyys, itsensä rakastaminen, yhteisöllisyys, ilo, nöyryys, onnistuminen).

Elämän tarkoitus taitaa olla eksyä, etsiä ja löytää. Ihminen eksyy, koska ei tiedä minne on menossa. Kartta on kädessä, mutta ei ole selvää missä kohtaa karttaa seisoo. Kun tarpeeksi kauan kiertää kehää ja törmää samoihin maisemiin ja tapahtumiin, alkavat karttamerkit avautua. Kun karttaa osaa lukea, voi alkaa piirtää omaa karttaa, luoda omia polkuja ja auttaa muita eksyneitä lukemaan merkkejä.

Innostus

Olen seurannut iloa ja innostusta. En muista mistä koko projekti oikein lähti kunnolla käyntiin, mutta hoitojen ja maalaamisen sijaan olen tehnyt shamaanirumpuja. Tekeminen on vielä opettelua, mutta jo nyt tunnen suurta onnistumisen riemua! Tätä haluan tehdä! Viiden rummun jälkeen ajattelen olevani valmis ohjaamaan muille rummun tekemisen ja pidän rumpukurssin ystävilleni toukokuussa.

Kirjoittaminen ei suju. Tunnen kuinka teksti ei tule sydämestä, vaan mietin koko ajan heitä jotka näitä tekstejä lukee. Olen vältellyt sisäänpäin kääntymistä ja todellista hiljentymistä. Tunnen lähes häpeää omassa rauhassa olemisesta ja itseni tutkiskelusta. Yhteiskunta odottaa meiltä yksilöiltä tehokkuutta ja toimia, mutta olen tullut jo niin pitkälle olemiseen keskittymisessä, että olen irti vanhasta tavasta suorittaa ihmisyyttä.

Se mikä tekee kaikesta haastavaa, on se, että edelleen koko muu perheeni suorittaa elämää. Nuoret käyvät koulua ja harrastavat, raha on tärkeää, eikä oman itsen kuuntelu meinaa luonnistua. Sisäinen motivaatio on poissa ja he ohjautuvat ulkoisten paineiden edessä. Olen tavallaan luovuttanut ja sallin sen, että lapseni kulkevat läpi yhteiskuntamme kammottavan koulumankelin. He kuitenkin oppivat itsestään paljon koko ajan ja oppivat myös miten yhteiskunta edelleen toimii konemaisesti ja kankeasti. Todellista vapautta ei ole, vaikka niin uskotellaan. Olen valinnut tämän lapsilleni, sillä tiedän, että he selviävät. Olen päästänyt irti huolesta ja kontrollista, ehkä hiukan luovuttanut isomman edessä.

Kohtaaminen

Mistä on kyse, kun tapaa ihmisen, jonka tarina on osin kuin omasi ja sinun kokemukset tai kertomukset kuin peilejä hänelle? Miten tuollainen kohtaaminen tuntuu usein jännityksenä kehossa, vaikka yhteys on puhdas ja molempien lähestymistapa rakkaudellinen? Tiedostan, etteivät sanat riitä tai ymmärrys, mutta haluan silti kertoa tuollaisten kokemusten valtavasta eheyttävästä voimasta.

Olen kulkenut pitkän henkisen kasvun ja avautumisen tien ja muuttunut ihmisenä. Minusta on tullut lempeämpi. Lempeys näkyy asenteessa ja tavassa kohdata kanssakulkijat, mutta myös oma itseni. Saatan tunnistaa toisen varjoja, ehdollistumia, ohjelmointeja ja kovaäänisen egon, mutta en osaa tuomita tai tuntea paheksuntaa. Reaktioni on korkeintaan yllättynyt tai koen, että on parempi ottaa etäisyyttä. Olen hyväksynyt tosiasian, etten voi muuttaa toista. Voin ohjata, haastaa tai kertoa oman kokemukseni ja totuuteni, mutta ihminen, jota ego hallitsee, pelästyy kohdatessaan totuuden, eikä sanoma millään tasolla kosketa. Totuus on vastenmielistä sellaiselle, joka ei ole läsnä omassa kehossaan, eikä tavoittele parasta versiotaan itsestä sydämen kautta. Henkiseen heräämiseen kuuluu se, että löytää rauhan itsen ja ykseyden välillä ja elää aktiivisena luottamuksessa.

Kohtaamisissa kaksi sydämen kautta elävää sieluntuttua tapaa. Yhteys vahvistaa sisäistä rakkautta itseä kohtaan, jolloin yhteys toiseen vahvistuu entisestään. Jokin vanha herää henkiin. Energia kiertää kehossa ja värähtelytaso nousee. Tällaisen kohtaamisen voi tunnistaa vain ihminen, joka on valinnut tulla itselleen tutuksi varjoja myöden ja ottaa vastaan kaiken sen mitä paljastuminen tuo tullessaan.

Monet tutut eivät pysty käsittelemään ajatusta heräämisestä tai tietoisuuden laajenemisesta. Tuomitseminen, pelästyminen ja kieltäytyminen kertovat siitä, kuinka välttyä ja suojautua altistumasta puhtaalle rakkaudelle, läsnäololle ja itselleen. Varjot eivät viihdy valossa.

Vapaus

Kuinka säilyttää rentous, ilo ja vapaus tekemisessä?

Kuinka olla aikuinen, jonka sisäinen lapsi tulee hyväksytyksi ja nähdyksi keveytenä kaikessa tekemisessä?

Mitä tarkoittaa, että ihminen otetaan tosissaan, ja kuka on se, joka päättää uskottavuudesta?

Miksi ihminen on niin sokea oman egon haihatuksille ja yrityksille kontrolloida?

Miksi pitää pohtia oman olemisen ja tekemisen uskottavuutta?

Muuttuuko tekeminen ja tulokset paremmaksi kun tarkkailee itseään kriittisesti?

Keneltä kysyy lupaa ja hyväksyntää, kun pohtii oman olemisen tapaa?

Olisiko sittenkin jo aika päästää irti normeista ja vapauttaa itsensä kahleista? Millainen on vapaa ihminen, siis oikeasti vapaa? Onko vapaita ihmisiä olemassa?

Tuntuu, että kysymys vapaudesta on paljon suurempi, kuin mitä olen aiemmin ymmärtänyt. Jos olisimme vapaita, siis selkeästi irti ehdollistumista, ohjelmoinneista, traumoista, sukumalleista, uskomuksista, energiavarkaista ja entisten elämien traumoista, millaista elämä olisi?

Pohdinnan tuloksena ymmärrän, ettei vapautta voi ymmärtää syvällisesti kuin vapaa ihminen toisten vapaiden ympäröimänä. Ymmärrän myös, että vapaus on tavoittelemisen arvoista, sillä vapaus muuttaisi tavan olla ihminen. Vapaus avaisi ihmisestä hänen parhauden, mahdollistaisi parhaan version näkyväksi tulemisen ja antaisi universumin tasapainottua. Eihän sellaisesta voi kuin unelmoida.

Ihminen vapauttaa itse itsensä antautumalla, irtipäästämällä, suostumalla ja luottamalla. Tuolloin ihmisen egosta tulee renki ja rakkaus itseä kohtaan on vahvaa.

~Embrace the Journey~

Ajattomuus

Teen helmikuun alusta torstaisin hoitoja myös Kivenlahdessa Akupunktio klinikalla. Asiakas varasi ajan kvanttihoitoon ja vaihdoimme muutaman viestin. Yhteys syntyi välittömästi ja oli maagista tuntea kehossa kuinka virtaus voimistui. Järjen tasolla tai sanojen avulla on mahdoton ymmärtää tai selittää mistä on kyse. Tässä on jotain, minkä ymmärtää vain toinen energiahoitaja, parantaja tai näkijä, vaikkakin kokemus on varmasti jokaisella omanlainen. “Hoitamisen” tilassa on jotain pyhää- kuin olisi saapunut itsensä luo, saanut yhteyden ja löytänyt jotain, mistä ei ole edes osannut haaveilla. Läsnäolon tilassa kaikki tuntuu merkitykselliseltä, vapaalta ja oikealta. Ei ole egoa, ei pelkoa eikä tarvetta kontrolloida tapahtumia. Olemisen keveydessä latautuu niin henkisesti kuin fyysisesti.
Olen ”palveluksessa” ja odotan, että saan kevään aikana vielä uusia asiakkaita ja pääsen myös maalaamaan voimakuvia. Luotan puskaradion voimaan ja vahvaan sisäiseen signaaliin, sillä se miten itse koen hoidot, ei voi olla sattumaa, turhaa tai vahinko.

Näkyväksi tuleminen

”Mitä ajatuksia näkyväksi tuleminen herättää sinussa juuri nyt?” Katri Syvärinen kysyy IG- postauksessa.

Ihminen on näkymätön ja osa massaa, niin kauan kun häneltä puuttuu yhteys sisäiseen viisauteensa ja omaan voimaan. Näkymätön on osa laumaa, huomaamaton ja turvassa. Lauma tuo turvan, jonka näkymätön tarvitsee selvitäkseen arjesta.

Näkyväksi tuleminen on sitä, kun antautuu itselleen. Tuolloin oma sisäinen viisas alkaa sanottaa tarinaa, jonka käsikirjoitus perustuu aitouteen.
Aitouden myötä vapaa uskallus lisääntyy, jolloin oman totuuden siemen alkaa itämään. Totuus tuntuu kehossa niin vahvasti, että mieli tulee tietoiseksi siitä, mikä on hänelle aidosti hyvää ja merkityksellistä. Ihminen eheytyy, avautuu omaksi itsekseen, omaksi kuvakseen. Ulkoinen olemus vastaa tuolloin sisäistä olemusta- eikä ole enää suurta ristiriitaa tai pelon värittämiä salaisuuksia.

Rakkaus välittyy kaikessa tekemisessä, sillä itsensä tiedostava ihminen näkee toisissa saman kuin itsessään; mahdollisuuden iloita omasta erityisyydestään ja palvella sellaisena kuin on, hitaan muutoksen aalloilla.

Maskin takana aito minä

Aitouden kauneus

Ihmisellä ei ikinä ole tarpeeksi sitä, mitä hän ei tarvitse. Tämä lause pysähdytti. Tommy Hellsten piti upean illan Kallion kirkossa muutama vuosi sitten ja sai kuulijat kyyneliin. Tommy puhuu ja kirjoittaa, hänellä on kyky päästä lähelle puheen ja tekstin välityksellä, melkein ihon alle. Viisaus koskettaa ja tilaisuuden tunnelma syntyy siinä hetkessä kuulijoiden edessä. Ilta oli pyhä kokemus.

Musiikin- ja lauluntekijät luovat äänitaidetta. Muutama sävel ja tie on auki kuulijan sydämeen ja tunteisiin. Musiikki herättää meissä jotain uinuvaa, luo kokonaisen uuden maailman. Harva tiedostaa miten paljon äänet vaikuttavat meihin päivittäin, ja miten tärkeää onkaan valita tilaisuuteen sopiva musiikki tai äänimaailma. Metsässä on ihanaa pysähtyä kuuntelemaan luonnon ääniä ja hiljaisuutta.

Kuvataiteilija yhdistelee värejä ja muotoja ja luo teoksen, jonka joku asettaa nähtäville. Tuota teosta ihaillaan ja ihmetellään tuntikausia ja sen näkeminen koskettaa, tuo kenties iloa, ihmetyttää tai muistuttaa jostain tärkeästä. Tila olisi toinen ilman teosta. Teoksen henki asustaa tilassa tai luo oman tilan. Astu sisään, se kuiskii.

Rakkaudella ja intohimolla tehdyn tunnistaa jokainen, samoin kun hyvän ruoan tai pieteetillä rakennetun talon. Rakkaus ihmisenä olemiseen ja sen näkyväksi tekeminen on se, mikä herkistää ja luo tunnereaktion, joka jollain mystisellä tavalla koukuttaa. Halu kokea lisää kauneutta kasvaa. Tunnerikkaat kokemukset rikastuttavat arkea ja siitä on kyse erilaisen luovuuden merkityksessä. Luovuus värittää elämää ja tuo väristyksiä iholle. Jokaisen pitäisi tuoda erityisyytensä näkyviin, paljastaa aitous. Se on aina kaunista.

Voimakuva

Minulta puuttuu röyhkeys, joka auttaisi etenemään arjessa nopeammin ja tehokkaammin. Vaalin kaikessa tekemisessä aitoutta ja rakkaudellista nöyryyttä ja tuo taitaa olla sisäsyntyinen tapa toteuttaa elämää. Mitä paremmin tunnen itseni, sitä enemmän tunnen iloa ja varmuutta tavastani olla minä.

Voimakuva, sielunkuva, sielunkartta, soulmap. Kun ajattelen maalaavani tällaisen korkeammasta tietoisuudesta syntyvän kuvan, tunnen kuinka isosta asiasta on kyse. Ilo valtaa koko kehon ja sydämessä tuntuu ihmeelliseltä. Tuohon tunteeseen luottaen aion tämän vuoden aikana löytää tavan maalata tai piirtää asiakkailleni voimakuvia, joista peilautuu jotain hyvin merkityksellistä ja voimauttavaa omistajalleen. Kuva on sellainen, että se puhuttelee vain omistajaansa tuolla syvällisellä tasolla. Kuva on kuin peili, joka kuiskuttaa juuri niitä asioita, joita katsoja tarvitsee ollakseen parempi versio itsestään ja luo tilan tuntea oma erityisyys. Tunnen suurta kiitollisuutta tällaisen työtehtävän löytymisestä ja suhtaudun tehtävään suurella rakkaudella. Voiko tämä olla edes totta? Voimakuva syntyy energiahoidon yhteydessä. Teen sinulle hoidon ja kun lähdet kotiin, maalaan sen mikä sinusta välittyi.

Kun ihminen löytää oman itsen ja totuuden äärelle, yhteys omaan tietoisuuteen voimistuu. Mieli vastustaa tätä muutosta, mutta valo, jonka tuntee sisimmässään yllyttää jatkamaan. On kuin syntyisi uudeksi. Valossa on totuus, vapaus ja rakkaus. Ihminen saa rauhan olla se kuka on ja vapauden luoda uutta. Voi antautua elämälle luottamuksessa. Minä osaan, sinä osaat, me osaamme!

Oman tärkeyden harha

Kohtasin tuttavani suuressa hädässä ja pelkotilassa. Hän oli kuunnellut ja seurannut aiheita liittyen virustartuntoihin, rokotuksiin, salaliittoteorioihin ja maailmanloppuun. Kuolemanpelko tuntui halvaannuttavalta ja hätä oli todellinen. Mieli oli saanut ylivallan ja hänen oli vaikea kuulla omaa totuuttaan.

Olin juuri samana päivänä puhunut peloista ja salaliittoteorioista naistenpiirissä, ja tuntuikin johdatukselta kohdata ystävä hädässä juuri tuona samaisena iltana.

Ilmeisen monet ihmiset elävät juuri nyt suuressa pelossa ja epävarmuudessa tulevaisuudesta ja hakevat tapaa olla vahvasti jotain mieltä. Totuus minulle on, että en ymmärrä toksikologiasta, virologiasta tai salaliitoista juuri mitään, eivätkä ne yhtään resonoi aiheina. En halua hakea tietoa ja tulla altistetuksi jollekin, jota en koe olennaiseksi. Haluan pysyä omassa voimassa ja kasvattaa rakkautta ja valoa kaikin tavoin. Se on parasta mitä voin.

Näen itseni hyvin pienenä ja merkitykseni tässä suuressa kokonaisuudessa on pienen pieni. Se ei tarkoita sitä, ettenkö kokisi olevani itselleni ja perheelleni tärkeä, mutta muutaman vuosikymmenen kuluttua olen vain muisto harvojen puheissa ja se on OK, elän nyt. Kaikkein tärkein syntyy tässä ja nyt, kun elää omassa voimassa rakkauden ohjaamana.

Haluan keskittyä tähän hetkeen ja olla se ihminen, joksi olen tässä inkarnaatiossa syntynyt. Valitsen valon ja rakkauden, joka tuntuu ilona ja lämpönä koko kehossa. Olen tehnyt tietoisen valinnan keskittyä hyvään ja jos se on jonkun mielestä silmien sulkemista “totuudelta”, niin hyvä niin. En voi muuttaa kuin itseäni ja on minun omalla vastuulla tavoitella asioita, jotka tuovat turvaa ja kasvattavat sitä jonka koen oikeaksi ja hyväksi.

Voi olla hyvä tarkastella maailmaa kokonaisuutena ja nähdä oma pienuutensa, sillä moni elää elämäänsä, kuin olisi maailman ihmeellisin, tärkein ja merkityksellisin. Maailmassa syntyy ja kuolee ihmisiä, olen vain yksi heistä ja osa luonnon kiertokulkua. Ihmisellä on sopiva määrä vuosia aikaa selvittää miksi on syntynyt, kuka aidosti on, mitä voi ja kuuluu tässä inkarnaatiossa oppia ja millaisen jäljen haluaa jättää.

Elämä on haastavaa. On erityistä saada elää ihmisenä, mutta kun on aika, lähden täältä hyvillä mielin. Iloitsen kun vapaudun kömpelöstä nahkapuvusta, enkä tule kaipaamaan näköalattomuutta, tiedostamattomuutta, sokeutta, ahneutta tai ilottomuutta. Ei ole kaunista katsoa kuinka niin moni elää tiedostamatta mahdollisuuksiaan vaikuttaa omaan ja muiden elämään luomalla kauneutta ja hyvää. Minun valinta on kukoistaa ja auttaa muitakin etsimään omaa parhauttaan.

Tavoitella parasta versiota itsestään, onko mitään innostavampaa olemassa?