Olen venkoilut koko viikon kahden välillä, ihanan rauhan ja pienen levottomuuden rajamaastossa. Sisäänpäin kääntyminen on jotain, joka tuntuu työläältä ja taitaa silti olla ainoa, joka oikeasti tuo sisäistä tilantuntua. Olen opetellut hiljentymistä. Hiljentyminen tapahtuu kuin itsestään, kun teen kvanttihypnoosihoitoa tai energiahoitoa. Siinä toisen läsnäolo ja yhteys luo pyhän tilan, jossa on luontevaa vain olla. Oleminen ravitsee.
Sisäinen ohjaus terminä tuntuu vieraalta. Luulen, että olen aina ohjautunut sisältäpäin, enkä siksi saa kiinni termistä. Mulle on aina ollut aika selvää, mikä on oikein tai hyväksi mulle. Olen aina tehnyt valinnat tunteella ja oman arvomaailmaa kuulostelen. Mun on ollut tosi tärkeää pystyä katsomaan itseäni peilistä. Ovia on avautunut ja ovia on sulkeutunut. Olen tehnyt oikein ja mua on rankaistu siitä. Monesti. Se vieläkin välillä mietityttää. Se kertoo siitä, kuinka pieniä ihmiset ovat ja kuinka sokeita olemme. Sokeita rakkaudelle. Sokeita itsellemme. Sokeita sille, keitä me oikeasti olemme ja kuka meitä ohjaa.