On tullut aika kohdata ikävät ja vaikeat tuntemukset, tunteet ja olotilat, joita edelleen kuljetan mukanani. En ole tietoisesti vältellyt tunteiden käsittelemistä, mutta tiedostamaton valtava suru on lykännyt surun taustalla olleiden tunteiden käsittelyä. Herkistyminen vaikeiden tunteiden äärelle on ollut monen vuoden prosessi ja siihen liittyy voimakas tunne puhdistautumisesta ja irtipäästämisestä. Haluan nähdä, haluan kuulla ja haluan oman voiman omaan käyttöön. Vanhoja asioita ja tilanteita on tullut spontaanisti mieleen aivan kuin Rosen-hoidoissa. Rosenissa olen aiemmin hoitajan tukemana löytänyt kehoon piiloutuneita tunteita ja päässyt käsittelemään niitä, mutta nyt kaikki tapahtuu itsestään.
Eilen ajaessani Mäntyharjulle tuli valtava itku ja kyyneleitä, niin että oli vaikea nähdä tietä. Oma lapsuus on ollut mielessä ja muistot vahvasti läsnä lähiaikoina. Minulla on kova ikävä äitiä, jota en ole epidemian takia päässyt tapaamaan sairaalaan.
Nyt kun suru virtaa vapaana ja pääsee ulos kehosta, on kai mahdollisuus käsitellä ja vapautua muistakin raskaista tuntemuksista tai ainakin tunnistaa niitä.
Jo tunteiden nimeäminen nostaa häpeän pintaan ja innostun. Nyt ollaan ytimessä ja tästä se purkaminen alkaa:
- Purppuranpunainen pettymys. Olen kokenut pettymyksiä ja tullut petetyksi. Pettymys herättää ristiriitaisia tunteita. Enkö olekaan tarpeeksi? Enkö ole arvokas? Missä on selkäranka, missä on rohkeus, uskallus ja toisen arvostus? Miksi omat odotukset olivat niin korkealla, olenko naiivi tai yksinkertainen? Miten näin pääsi käymään?
Pettymys liittyy läheisesti omiin odotuksiin ja muistuttaa keskeneräisyydestä. Siksi ikävä tunne herättää myös oman itsen soimaamisen. Pettymys saa pettymään omaan itseen ja syyttämään omaa itseä surkeasta arvostelukyvystä, sokeudesta ja heikkoudesta sietää. Ei ole ollut helppoa pettyä, olla petetty, tuntea pettymystä tai hävetä petetyksi tulemista.
Tunteiden kieltäminen ei ole avain vapauteen. Olen alkanut ymmärtämään, että meistä jokainen tekee sen, mihin juuri nyt pystyy. Se ei välttämättä ole riittävästi suhteutettuna omiin tai toisen odotuksiin, mutta se on panos, johon tulee tyytyä. Tyytyminen on armeliasuutta toista kohtaan, se on myös rakkautta. Rakkautta ja anteeksiantoa ihmisyyttä kohtaan, irtipäästämistä. Joka kerta kun kohtaa vaikean tunteen ja uskaltaa katsoa sitä rauhassa silmiin, yksi umpisolmu aukeaa omasta lankavyyhdistä. Puhun takkujen kampaamisesta tukasta, solmujen avaamisesta lankavyyhdistä ja avaimista omaan itseen.
Olen saanut tilaisuuden tarkastella ikäviä tuntemuksia ilman lamauttavaa pelkoa. Luulen, että olen pelännyt niin paljon, että olen lopulta oppinut kieltämään ja kieltäytymään vaikeista tunteista. Käsittelemättömät tunteet ovat kulkeneet matkassa pitkään. Niitä ei tule ikävä, vaikka näen kuinka tärkeitä opettajia kaikki tunteet ja tapahtumat ovat olleet. Ilman niitä en olisi tässä tällaisena.
Suurin pelkoni on aina ollut se, että paljastun. Pelko on aivan absurdi, sillä haluan tulla nähdyksi juuri itsenäni ja tällaisena kuin olen. Olen aito, auki ja täysin näkyvä. Minulla ei ole salattavaa, vaikka en kaikille puhukaan henkisyydestä. Olemme kaikki kehollisia henkisiä olentoja. Kun egon hallitsema mieli hiljenee ja rauhoittuu, pääsee sielu näyttäytymään. Näin uskon. Eikä minulle ole väliä, mitä tai miten toinen uskoo, sillä katson rakkaudella ja arvostan ihmistä sellaisena kun hän on. Se on täydellistä. Elämä tarjoaa juuri sen minkä kuuluu ja siitä haluan nauttia, ja ennenkaikkea oppia.