Kellunnassa

Asiat eivät ole kuten luulen. En tiedä tai tiedosta kuin pienen osan siitä mitä oikeasti on. Näen jotain, mutta minulla ei ole aavistustakaan suuresta kokonaisuudesta kaiken taustalla. Sen minkä ihmisenä hahmotan on himmeä heijastus siitä, mihin olen menossa ja mitä on tapahtumassa. Voin tehdä valintoja, jotka tuntuvat omaehtoisilta, voin antautua virtaan tai taistella vastaan. Voin uhriutua tai pelätä henkeni edestä. Voin myös tuntea hilpeyttä elämän hullunkurisuudesta, heittäytyä ja vaan olla. Olla tekemisen sijaan ja kuunnella itseäni antautuen, koska loppujen lopuksi ei ole muita vaihtoehtoja kuin luottaa, jos haluaa rauhan itsensä kanssa.

En ymmärrä maailmaa. Tunnen tuskaa, koska en edelleenkään tiedä mikä on merkitykseni ja tehtäväni täällä ja tässä kehossa. En tiedä onko vastausta edes olemassa ja onko pohdinta olennaista ylipäätään, sillä on todennäköistä, että ihmisten tulisi keskittyä siihen mitä on, eli elämiseen kaikkine puolineen. Antaa sydämestä ja ottaa vastaan. Mutta mikä on suunta? Senkin taitaa tietää kunhan vaan suostuu kuulemaan itseään… Tulisi hyväksyä, luottaa, antautua ja uskoa-olla välillä hiljaa ja malttaa.

Kysymys onkin, tiedostaako taivasväki ollenkaan, kuinka haastavaa ja jähmeää elo ihmiskehossa on? Mieli hämmentyy helposti ja alkaa tuottaa pelonsekaisia mietteitä ja eksyy ensimmäiseen mutkaan. Meidät on ohjelmoitu lapsesta näkemään vain se minkä silmillään suodattaa. Kun oppii sulkemaan silmät näkyvälle maailmalle, alkaa todellinen seikkailu, matka tiedostamineen.

Millainen maailma olisikaan, jos meitä ole kannustettu näkemään henkisillä aisteilla lapsesta saakka.

Leave a Reply

Your email address will not be published.