Olen seurannut iloa ja innostusta. En muista mistä koko projekti oikein lähti kunnolla käyntiin, mutta hoitojen ja maalaamisen sijaan olen tehnyt shamaanirumpuja. Tekeminen on vielä opettelua, mutta jo nyt tunnen suurta onnistumisen riemua! Tätä haluan tehdä! Viiden rummun jälkeen ajattelen olevani valmis ohjaamaan muille rummun tekemisen ja pidän rumpukurssin ystävilleni toukokuussa.
Kirjoittaminen ei suju. Tunnen kuinka teksti ei tule sydämestä, vaan mietin koko ajan heitä jotka näitä tekstejä lukee. Olen vältellyt sisäänpäin kääntymistä ja todellista hiljentymistä. Tunnen lähes häpeää omassa rauhassa olemisesta ja itseni tutkiskelusta. Yhteiskunta odottaa meiltä yksilöiltä tehokkuutta ja toimia, mutta olen tullut jo niin pitkälle olemiseen keskittymisessä, että olen irti vanhasta tavasta suorittaa ihmisyyttä.
Se mikä tekee kaikesta haastavaa, on se, että edelleen koko muu perheeni suorittaa elämää. Nuoret käyvät koulua ja harrastavat, raha on tärkeää, eikä oman itsen kuuntelu meinaa luonnistua. Sisäinen motivaatio on poissa ja he ohjautuvat ulkoisten paineiden edessä. Olen tavallaan luovuttanut ja sallin sen, että lapseni kulkevat läpi yhteiskuntamme kammottavan koulumankelin. He kuitenkin oppivat itsestään paljon koko ajan ja oppivat myös miten yhteiskunta edelleen toimii konemaisesti ja kankeasti. Todellista vapautta ei ole, vaikka niin uskotellaan. Olen valinnut tämän lapsilleni, sillä tiedän, että he selviävät. Olen päästänyt irti huolesta ja kontrollista, ehkä hiukan luovuttanut isomman edessä.